EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.

***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.

IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

KOTIIN

Aurinko rävöttää kuskin puolelta, hiostaa reisiä, kasvoja, koko roppia. Onneksi jonkinlainen ilmastointi kuitenkin humauttelee vähän viilentävää, kun tehon nostaa kyllin korkealle. 

Poika ajaa edellä, meillä molemmilla on täysi lasti.

Vauhti ja hyvä tie viekoittelevat hurmaan, jossa on pidettävä kieli keskellä suuta, että ratti pysyy vakaana ja järki päässä.
Ja pää ehjänä.

Pari täpärää tilannetta. Minulla, olen kai liian holtiton.

Kotiin pääseminen tuntuu hyvältä. Koti on siisti, valoisa ja kaunis.
En jaksa purkaa vielä mitään; pakkaukset jäävät lojumaan sinne, minne ne on rätkäisty. Viisi pahvilaatikollista pelkkiä kirjoja - siskon vintille jäi toinen mokoma.
Ja kaikki ne pitäisi mahduttaa hyllyihin, entisten lisäksi...

Yöllä uneksin uudesta huoneistosta, vasta valmistuneesta, hienosta.
Haluan ostaa sen, mutta pankki ei anna lainaa.

Aamulla herätessäni en ole varma, onko se totta vai unta.
En ole muuten vieläkään.

Päivällä rakennan itselleni kesähuoneen.

OLEN VAPAA!

Mökki tulvehtii tavaroistani, joita kuskaan entisestä kodista,
nyt jo toisten omistamasta. 

Paljon on viety säilöön sisaren vintille,
suuri osa myös roskiin, kierrätykseen, tuleen. 

Eihän sitä millään raaskisi - heittää pois yhteisiä muistoja...

Mutta joskushan sekin on tehtävä. 

Viimeistä kertaa käydessäni kierrän talon jokaisen huoneen. 

Leveänsileässä aviovuoteessa,
avaruuslaivassa veljentyttären sanojen mukaan, 

on vain yksi kohouma pääpuolessa ja sekin pian katoaa. 

Sänky pirstotaan ja poltetaan. 

Sitä huonetta en tule kaipaamaan...

Olohuone vyöryttää muistoihini sen sohvalla vuodatetut lukemattomat kyyneleet ja tuskan hetket,
joiden kourissa olen käpristellyt. 

Hiljaa, ettei kukaan kuulisi ja heräisi. 

Sekin saa jäädä unohduksen yöhön.

Takkahuone hulvauttaa mieleen ne kaikkein onnellisimmat illat, 

jolloin siellä katsottiin tulen liekkeihin, syötiin ja tanssittiin. Kahdestaan. 

Sitä ehkä joskus muistelen. 

Sitten kun etäisyyttä on kertynyt riittävästi. 

Työhuone jää jotenkin ilmaan - en saa siitä puristettua mitään; 

sehän ei ollut minun valtakuntaani, mutta omaksi työhuoneekseni aikautunut viimeinen tila herättää sekasorron. 

Täällä kirjoitin huumaavan innoituksen vallassa,
lensin Pegasoksen vahvoin siivin korkealle, korkealle... 

Mutta täällä kiidin myös matalalla, toisin siivin... 

Ei, tämänkin haluan unohtaa. Liian paljon, liian väkevää maailmaa...

Helpotuksesta huokaisten irrotan avaimen ja suljen ulko-oven. 

Hengitän syvään. Kahleet kolisevat irrotessaan.

Olen VAPAA!

HYVÄÄ MIELTÄ SYLIN TÄYDELTÄ

Otan Aikatherinen haasteen vastaan ja kerron tässä 10 hyvänmielen aihetta elämässäni. ("Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa - jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi [linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen]."

1. Lapsenlapset. Ihanat, vilkkaat, temppuilevat, RAKKAAT. Loputtoman rakkauden ja ihastelun kohteet.

2. Kaksi lastani. Tyttö ja poika. Ensimmäisen menetin ja kolmannen, kaksi sain syliini. Heistä on minulle iloa loputtomasti, vaikka välillä uuvuinkin elämästä. Silloin en kyennyt kohtaamaan heitä oikeamielisesti. Silloin toivoin, että he joskus antaisivat anteeksi, kun en jaksanut äidittää. Kyyneleeni vierivät tuhkaan.

3. Terveys. Olen kokenut, mitä on maata vuoteen pohjalla. Olen kokenut, mitä on jaksaa. KIITOS.

5. Perhe. Minulla on mies, nuorena löydetty. Kiltti, hyvä, vastuullinen, oikeamielinen. Minulla ovat lapset ja lastenlapset. (Nämä näköjään tulevat jo toisen kerran, heidän tärkeyttään ei voi siis kiistää.)


4. Koti. Minulla on koti, jossa saan olla oma itseni. Saan kirjoittaa niin paljon kuin jaksan ja mihin aikaan tahansa, pölykoirista huolimatta.


6. Ystävät. Vain muuan ystävä, mutta tosi-. Yksi on sydämeni sisko, toinen on joku muu ja vaikka harvoin näemme, ystävyys pysyy, säilyy, kasvaa.


7. Mökki. Lapsuuskodin rannassa kököttävä pieni, taaksepäin kallellaan järvelle tuijottava kesäkoti. Parantola, ainoa paikka, jonka voin sanoa omistavani, jonka asioista päätän vain minä. Jonne menen nuolemaan haavojani. Jossa kaikki edesmenneet perheenjäseneni kohtaan.

8. Siskot. Heitä on enää kaksi, muut sisarukset ovat menneet. Heidän puolestaan tekisin lähes mitä vain. Heidän puolestaan taistelisin, vaikka tietäisinkin lopussa käyvän kehnosti. Silti yrittäisin. Hehän ovat ainoat jäljellejääneet lapsuuteni perheestä.

9. Liikunta ja musiikki. Tanssi. Juokseminen, vatsarutistukset, etureisien vahvistaminen, allien höllymisen estäminen... Siihen liittyvät jumppatoverini, heidän mutkaton hyväksymisensä lapselliseen huiteluuni, elämästä iloitsemiseeni, lauluuni, loputtomaan ja välillä varmaankin ärsyttäväänkin naurunkiherrykseeni. Kiitän, että saan olla heidän joukossaan, hoitaa mieltäni.

10. Luonto. Elinehto. Auringon siivilä mökkikoivujen oksistoissa, järven sini ja kultainen kimmellys laineilla, sen houkutteleva syliinkutsu, lintujen tirskunta, saunan tuoksu, grilli"tsasounan" varjoisa katve, näkymättömien käsien sipaisu hiuksissani, enkelten läsnäolo. Jumaluuden kokeminen.