Aamuyö sihisi sietämättömän kuumana. Peiton pois potkiminen ei auttanut yhtään, olisi pitänyt laskeutua nukkumaan paljaalle lattialle, niin se ehkä olisi viilentänyt hieman. Mummi pyöri ja kiepsahteli, vesi virtasi ja ajatukset luistelivat mahdollisesta mahdottomaan.
Sitten hän vain nousi (miksi turhaan pyöriä unettomalla vuoteella ja kastella lakanoita?), asteli määrätietoisesti koneensa luokse ja antautui virtuaalimaailmalleen.
Kuudelta hän vihdoin taas yritti, josko se uni jo ottaisi. No ottihan se, mutta miten!
Menneisyys sekoittui olevaan, nykyaikuiset kävelivät vastaan sekä entisinä pienokaisina että samoin tein täysikasvuisinakin. Katsoivat totisin silmin, mitään puhumatta…
Mummi käsitti kyllä, että ne toiset olivat vain hänen näkemäänsä harhaa, että muut eivät heihin reagoineet. Hän ymmärsi harhailevansa samanaikaisesti kahdessa eri maailmassa - rinnakkaismaailmat olivat asettuneet päällekkäin, sekoittuneet, lomittuneet. Mummia epäilytti, kauhistuttikin. Voiko näin oikeasti jatkua?
Sitten hänen polvilleen istahti outo eläjä, vakava kummajainen. Mummi tiesi toki, ettei hänen syliinsä nyt kuka tahansa tuppaisi, ei ainakaan tämän kaltainen, joka asettautuikin kuin lapsi ikään siihen käsivarsien tuuditeltavaksi. Ikään kuin odottamaan. Odottiko kenties mukaansa? Siksipä mummi varovaisesti tiedustelikin: - Oletko sinä Kuolema? Joko minun aikani on?
Toinen ei kieltänytkään, mutta kurotti itseään kuin antaakseen sen viimeisen kolkon hyväilyn, sen niin sanotun Kuoleman suudelman. Mummi väisti; hän ei halunnut ottaa sitä vastaan. Ei ihan vielä.
Sitten hän heräsi. Hiestä märkänä, sydän riuhtoen, eikä hän millään voinut muistaa, ehtikö se Noutaja sitä suukkoa antaa vai ei.
Joka tapauksessa kokemus oli niin todellinen, että mummi katsoi parhaaksi suunnata suoraan koneelleen ja ruveta poistelemaan tiedostoistaan salasanoja. Kaiken varalta.
Pitäisihän tuleville sukupolville jotain merkkiä mumminsa tuherruksista jäädä…
