Näytetään tekstit, joissa on tunniste noutaja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste noutaja. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. kesäkuuta 2009

MUMMIN AAMUÖINEN HARHA... UNI?

Aamuyö sihisi sietämättömän kuumana. Peiton pois potkiminen ei auttanut yhtään, olisi pitänyt laskeutua nukkumaan paljaalle lattialle, niin se ehkä olisi viilentänyt hieman. Mummi pyöri ja kiepsahteli, vesi virtasi ja ajatukset luistelivat mahdollisesta mahdottomaan.
Sitten hän vain nousi (miksi turhaan pyöriä unettomalla vuoteella ja kastella lakanoita?), asteli määrätietoisesti koneensa luokse ja antautui virtuaalimaailmalleen.
Kuudelta hän vihdoin taas yritti, josko se uni jo ottaisi. No ottihan se, mutta miten!
Menneisyys sekoittui olevaan, nykyaikuiset kävelivät vastaan sekä entisinä pienokaisina että samoin tein täysikasvuisinakin. Katsoivat totisin silmin, mitään puhumatta…
Mummi käsitti kyllä, että ne toiset olivat vain hänen näkemäänsä harhaa, että muut eivät heihin reagoineet. Hän ymmärsi harhailevansa samanaikaisesti kahdessa eri maailmassa - rinnakkaismaailmat olivat asettuneet päällekkäin, sekoittuneet, lomittuneet. Mummia epäilytti, kauhistuttikin. Voiko näin oikeasti jatkua?
Sitten hänen polvilleen istahti outo eläjä, vakava kummajainen. Mummi tiesi toki, ettei hänen syliinsä nyt kuka tahansa tuppaisi, ei ainakaan tämän kaltainen, joka asettautuikin kuin lapsi ikään siihen käsivarsien tuuditeltavaksi. Ikään kuin odottamaan. Odottiko kenties mukaansa? Siksipä mummi varovaisesti tiedustelikin: - Oletko sinä Kuolema? Joko minun aikani on?
Toinen ei kieltänytkään, mutta kurotti itseään kuin antaakseen sen viimeisen kolkon hyväilyn, sen niin sanotun Kuoleman suudelman. Mummi väisti; hän ei halunnut ottaa sitä vastaan. Ei ihan vielä.
Sitten hän heräsi. Hiestä märkänä, sydän riuhtoen, eikä hän millään voinut muistaa, ehtikö se Noutaja sitä suukkoa antaa vai ei.
Joka tapauksessa kokemus oli niin todellinen, että mummi katsoi parhaaksi suunnata suoraan koneelleen ja ruveta poistelemaan tiedostoistaan salasanoja. Kaiken varalta.
Pitäisihän tuleville sukupolville jotain merkkiä mumminsa tuherruksista jäädä…

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

VANHUUDESTA

Luin tässä taannoin jostain lehdestä vanhusten ryhmäkodista, ei siis palvelutalosta, vaan siitä pienemmästä kodinomaisesta yhteisöstä, ikäihmisten soluasumisesta. Ihan tavallisessa kerrostalossa oli huoneisto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma huoneensa, mutta yhteisiin tiloihin hän voi halutessaan tulla seurustelemaan ja ruokailemaan toisten kanssa. Kodinhoitaja poikkesi sinne päivittäin auttelemaan ja hänestäkin se oli paljon mukavampaa, koska ei tarvinnut käydä kuin yhdessä paikassa ja siinä samalla sai kerralla hoidetuksi monen vanhuksen asiat. Muutenhan hän olisi joutunut ramppaamaan useassa eri taloudessa saman päivän aikana.

Päätin heti, että joko sellaisen tai sitten jonkin sen tapaisen kodin minäkin etsin sitten, kun se aika koittaa, mikäli en onnistu lähtemään saappaat jalassa, äkkiä ja mutkattomasti, mikä olisikin se kaikista parhain vaihtoehto. Niin, ja tietenkin, jos ennätän ajoissa varata itselleni paikan, muutenhan se tahto voi kadota jonkun muun taskuun...

Haluaisin myös selviytyä vanhoilla päivilläni ilman turhia päänsekoittajia ja viettää muutenkin oman tahtoni mukaista elämää, ilman käskyttäjiä tai päällepäsmäreitä. Enhän minä mikään lapsi olisi. Minkä takia siis jonkun toisen pitäisi hallita minua? Jos oma pää pelaa? Ja vaikka ei pelaisikaan, toivoisin silti saavani ihmiselle kuuluvaa kohtelua.

Se asia tuntuu unohtuneen nyky-yhteiskunnan "viisailta", ihmisen kohtaaminen...

Se minua kovasti ihmetyttää, että minkähän takia tuollaisia asumismuotoja ei oteta käyttöön yleisemmin, vaan pidetään jääräpäisesti jopa liikuntakyvyttömiä vanhuksia omissa asunnoissaan yksin, ilman muuta vaihtelua ja odotettavaa kuin kiireellä pistäytyvät hoitajat, joista ei ole seuranpitäjiksi, koska heillähän on tulenpalava hoppu seuraavan käännettävän luokse? Ryhmäkodissahan muut asukkaat voisivat käväistä juttelemassa ja lukemassakin, joten ei tarvitsisi pitkästyneenä kattoon tuijotella. Sitäkin olen murehtinut, miten nämä yksinäiset, vuoteeseen kahlitut, saavat aikansa kulumaan. Ei kai sitä nukkuakaan koko aikaa jaksa? Varmaan moni odottaa jo siinä vaiheessa hartaasti noutajaansa. Siinä mielessä en yhtään ihmettele toivetta saada itse päättää lopullisesta lähtöhetkestään ja minusta se tulisi suoda. Vai voisiko todellakin joidenkin karmaan kuulua tuollainenkin kokemus? Että vasta sitten, kun hän on sen elänyt todeksi, hän saa lähteä? Sellaisen ajattelun ymmärtääkseen pitää hyväksyä sielun lukemattomat syntymät ja kuolemat. Koskettaisihan se kyllä sitten lähimmäistenkin karmoja.

Mutta asiaan palatakseni. Tuleeko todellakin ihan oikeasti halvemmaksi kiidättää hoitajaa paikasta toiseen, kun hän yhdellä käynnillä voisi huoltaa monta? Vanhan ihmisen turvallisuuden tunteesta ei varmaan kannata puhuakaan. Kukapa siitä välittäisi? Vasta kun päättäjä itse on siinä kunnossa, epäkohta voi hypätä silmille, mutta sitten se on jo myöhäistä. Vellit elävät jo silloin hänenkin haalarinsa sisällä omaa erityistä elämäänsä...

LUETUIMMAT