INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.

KIELLETTY, ELÄ LUE!

Katsoin tallentamaani Inhimillistä tekijää, eron kokeneiden naisten, hyljättyjen tarinaa. Kaikki he olivat suhteellisen vähän aikaa olleet, alle 30 vuotta naimisissa, kunnes mies jätti. Minulla oli yli 40 vuotta, en saanut jäädä entiseen kotiini, vaan jouduin rakentamaan uuden kotini ensimmäisestä lusikasta alkaen, enkä saanut siitä mitään korvausta myöhemmin. Patja yksiön lattialla ja hirvittävä huuto kurkussa. Hiljennetty, sillä eihän sitä kerrostalossa... Yhä se tuska elää, en ole päässyt eroon, tuuliajelen, rakastan  yhä. Olenko loppuikäni tässä tilassa? Hienosti ja kypsyneesti nuo naiset pokkana väittävät, että he ovat päässeet katkeruudesta. Odotan innolla sitä hetkeä. Minulla oli ainakin ajoittain hyvä liitto, toinen vain kaipasi enemmän.

Minussa ei ollut riittävästi poweria. Nyyh.