MUA KUULE ÄITI

Kuuntelen sieluun sattuvaa laulua, vahingossa korviini kantautuvaa.
Herkistyn, ja pakostakin itken.
Itken, ikään kuin en vielä kylliksi kyyneliä olisi vuodattanutkaan...

Laulun sanoma tuntuu mahdottomalta,
mutta lienee aika pitkälle mahdollisuuksien rajoilla,
joissakin tapauksissa.
Kauheissa, hirvittävissä, traagisissa sellaisissa.

Mutta kenen on syy? Se perimmäinen?

Nykyään kun kaikin voimin on panostettava materiaan.
Työhön, työnantajaan, aikaan,
mikäli mielii elämisensä maksaa.

Jos saisin uudelleen elää oman nuoruuteni,
jäisin kotiin ja hoitaisin lapseni,
kunnes he eivät enää kaipaisi jokahetkistä hoivaa.
Jäisin, sulkisin korvani kaikelta muulta ja omistautuisin vain heille.
Itsepäisesti, vakain tuumin.
Tai vaihtoehtoisesti puolison kanssa vuorotellen.

Vasta sitten olisi työuran vuoro, elämäämme sopeutettuna.

Tietenkin se vaatisi puolisolta paljon, loppumatonta joustoa ja ymmärrystä, vaikka sillehän ei materialistinen maailmankäsitys kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia. 

Mutta yhteisiähän ne lapset ovat, joten luulisi kummankin vanhemman käsittävän, että olosuhteisiin sopeutumalla, omista vaatimuksista tinkimällä, vyötäkin tarvittaessa kiristämällä asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla. Jotenkin.

Ikävä kyllä on niitäkin lapsia halunneita puoliskoja,
jotka yksinkertaisesti vain ilmoittavat, että leipä se loppuu, mikäli toinen ei töitä etsi.
Sellaistakin kun olen kuullut...

Mutta onhan tietenkin heitäkin, joille se kertakaikkisesti ei sovi.
Joku voi tuntea jopa tukehtuvansa kodin seinien sisäpuolella eikä siksi voi jäädä.
On myös eronneita tai karanneita, yksinhuoltajia joko omasta tahdosta tai pakosta.
Tai sitten ei vain rahat riitä, jukulauta.

Ja tämä on täysin minun oma, värittynyt, haikeiden muistojen kultaama mielipiteeni.
Toivon, ettei kukaan ota nokkiinsa.