SÄRKYNEIDEN MAJATALO

Jotenkin olen menettänyt kirjoittamisen halun. Olisipa kaikki se hämäryys tapahtunut ennen kirjoittamiseni alkuun pääsyä! Olisin nyt ohi siitä ja pystyisin jatkamaan entisten vuosien jatkumona. Nyt kerään murusia, sanoja, lauseita. Ne eivät vain enää ole kiinnostavia, eivät innoita mielikuvitusta. Elämän jatkumo on katkoviivoilla, se etenee vain pätkien. Kuljen katkonaista, kuoppaista ja vain väliin kimmoisaa tietä. Silti aina sitäkin edetessäni köpsähdän tien muhkuraan. Kuvittelen mielessäni kompuraisen tien vierelle talon, johon majoitettaisiin kaikki särkyneet. Sellaista en vielä ole löytänyt. Löysin vain laulun sellaisesta, särkyneiden majatalosta... Kunpa sellaisia olisi oikeasti olemassa!

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?

Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.

Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.

Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 

Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 

Jaksanko. 

Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?