KOULUAJOISTA ENNEN MUINOIN JA VÄHÄN NYTKIN

Turistiin (huom. nyt käytin sanaa, joka blogin nimessä osittain vilahtaa: saturinoita ) tässä muuan päivä kouluajoista, sivuttiinpa samalla liikuntatuntejakin, muisteltiin, millaisia ne olivat ennen muinoin.

Muistan kirkkaasti, miten meillä kansakoulussa riisuttiin voimistelutunnin alussa vain paksuimmat villapuserot päältä, välttämättä ei heitetty ees sukkia pois, sillä eihän siellä aina niin lämmin ollut... Muuten jumpattiin tavallisissa arkivaatteissa.

Luokan seinille oli kiinnitetty puolapuita, takaoikealle pylväiden väliin korkeuden suhteen säädeltävä rekkitanko ja kattoon köydet, joten porukalla pulpetit vain seinän vierustoille ja tunti voi alkaa!

Opettaja pisti meidät puolapuille roikkumaan jalat suorassa, niitä nosteltiin väliin oikealle, väliin vasemmalle ja suoraan eteen, kierrettiin käsiä siirtelemällä puolapuut päästä päähän, juostiin takaisin alkuun jne. Tai sitten kilpailtiin, minkä joukkueen kaikki jäsenet ensimmäisenä ennättivät kiivetä puolapuille ja koskettaa hernepussilla ylintä puuta tms.

Olin vissiin niitä ainoita tyttöjä, jotka köysissä sinne ihan kattoon asti kiipesivät. Mutta kyllä köysille helpompiakin käyttötapoja löytyi. Niiden päihin vain solmut ja eikun kiikkumaan. Tai sitten solmittiin kaksi narua yhteen ja niissä kiikuttiin ees ja taas. Ja kinasteltiin vuoroista, jonottamaanhan siinä jouduttiin... Mutta minne meillä kiire olisi ollutkaan?

Rekkitangoissa riiputtiin polvitaipeista, istuttiin kahareisin tangon päällä ja pyörähdettiin ympäri tai heitettiin käsien varassa volttia... Kerran putosinkin, mutta opettaja sai juuri ja juuri kiinni ropistani enkä taittanut niskojani. Apinaksi syntyneenä en ottanut opikseni enkä välttänyt rekkitankoa senkään jälkeen. Vaikka opettajaa se aina näytti vähän arveluttavan.

Talvisin hiihdettiin, sauvottiin monikilometrisiä metsäreittejä, lenkkejä, joihin mahtui muutama hurja mäkikin, josta ei aina selvitty pystyasennossa vastapäiselle kumpareelle. Muutenkin hiihtäminen oli talvisin mieluista puuhaa, sen taitaminenhan oli välttämätöntäkin, sillä kouluun tultiin hiihtämällä, alusta asti. Jopa välitunneilla piställettiin usein sukset alle ja kierrettiin joko lyhyttä latua koulun lähellä tai nopeimmat puikahtivat useamman kilometrin metsälenkillekin.

Kai meillä ei oikein luistimia ollut (muita kuin itsetehdyt, minullakin isonsiskon tekemät... Niissä oli puusta veistetyt pohjat, terät sahanteristä ja narulla koko komeus monoissa kiinni!), koska en muista luistelutunteja, mutta mäen laskemisen sen sijaan muistan. Koulun aidan takaa alkoikin huikaiseva rinne, joka ulottui järven rantaan asti. Koululla oli käytössämme pieniä kelkkojakin, jotka oli nimetty suorituskykynsä mukaisesti ja niillä laskemaan ehtiminen oli jo kilpailu sinänsä.

Kesäkeleillä juostiin viestiä, viimeistä paria uunista ulos, tervapataa tai lyötiin koppipalloa, pelattiin lentopalloa, nelimaalia, pesäpalloa ja potkupalloa. Viimeksi mainitusta tykkäsin kovasti.

Suihkua ei oltu nähtykään siinä maailmassa. Meillä oli asuntolassa sauna, jossa käytiin iltapesulla ja joka lämmitettiinkin tiettyinä iltoina. Oppilaat tietenkin kantoivat puut ja vedet. Muutenkin niitä asuntolan ja koulun halkolaatikoita jouduttiin täyttämään, muuten ei olisi tarettukaan. Luokan oviseinustan keskipaikkeilla oli pyöreä uuni, joka huolehti tarkenemisestamme ja joka iloisesti rätisten otti meidät vastaan aamuisin.

Eipä siihen aikaan puhuttu lapsityövoimasta. Lakaistiin, luututtiin, tiskattiin, katettiin, raivattiin pöytiä, kannettiin puita, raahattiin vettä sekä sisään että ulos... Kuului asiaan ja oli täysin luonnollista, että lapset osallistuivat työntekoon. Koulussakin. Siinäpähän oppivat. Tekisi varmaan hyvää nykytaaperoillekin... Ei olisi sitä uusavuttomuutta. 

Keskikoulussa maalikylillä kyllä olivat suihkut, mutta yleensä olin laihana kuikelona niin kylmissäni ohuessa voimistelupuvussani jumppatunnin lopussa (jumppa kun oli yleensä kevyttä sipsuttelua ja taivuttelua, ehkä siinä väliin muuan siro varsahyppy tai laukka-askel tamburiinin lyödessä tahtia - mikä ei innostanut minua tippaakaan; olin rajumpien liikuntamuotojen kannalla), joten vaikka opettaja laittoi järjestäjän vahtimaan, että suihkussa käytiin, uskallan nyt jo tunnustaa, etten minä ihan joka kerta sinne mennyt. Ensinnäkään en ollut hionnut kertaakaan koko tunnin aikana, toisekseen en tarennut ja kolmanneksi taisi ilettääkin mennä toisten nähden, sen luokan kerman nimittäin...

Nykyisin ei puhettakaan, että liikuntatunneille tultaisiin ilman erityisiä liikkumiseen sopivia vaatteita tai välineitä. Ja kyllä tunnitkin ovat vaihtelevampia, on mahdollisuuksia vaikka mihin. Ja opettajilla on valmiudet yhteen jos toiseenkin suuntaan.

Vaikka kyllä kai niistäkin asioista valittelijoita löytyy, eihän kaikki miellytä ihan jokaista ja kun on totuttu siihen, että mukavaa pitää olla. Miten lie sitten elämässä - onkohan kaikki mukavaa, kun koulun ovi läpsähtää kiinni? Uskallan epäillä. Vahvasti. Voi tulla jopa ikävä. Kouluun.