HÄN

Hän tiskaa astiat, jotka muut latoisivat koneeseen.

Hän nostaa pyykit narulle, jos minä olen unohtanut, että pyykkejä on ollenkaan edes pesty.

Hän imuroi. Joskus.

Hän ei muista pyyhkiä pölyjä, ei luututa lattioita eikä siivota vessaa.

Hän ripottelee vessanpytyn reunalle partakoneesta karvoja.

Hän saa ruokansa itsekin, hänhän kun vain käväisee kotona kesken työpäivän eikä minun pitäisi siitä vaiviintua.

Hän kantaa kahvikupin tietokoneeni luo, vaikka en sitä välttämättä tahtoisikaan, koska en halua kirjoittaessani ketään toista samaan tilaan.

Hän kiikuttaa vesiastiaa yöpöydälleni, kun ei tiedä, olenko saanut nestettä tarpeeksi sinä päivänä.

Hän huolehtii kuuman C-vitamiiniporelasin juotavakseni, kun yskin.

Hän kolaa naapurinkin pihan, kun tämä on muualla.

Hän kysyy, mitä kaupasta pitää tuoda, eikä aina kirjoita ylös ja niin jotain unohtuu.

Hänellä on minun kirjoittamani puutelista, silti hän on joistakin hypännyt tietämättään yli.

Hänellä on minun kirjoittamani puutelista, silti hän on joistakin tavaroista päätellyt, ettei niitä tarvita ja hypännyt tietäen yli.

Hän haluaa tanssia jenkkaa ja polkkaa, vaikka minä en millään jaksaisi, mutta silti minun on loikittava hänen kanssaan, vaikka ymmärränkin, että sen täytyy näyttää naurettavalta.

Hän on tehnyt puolestani paljon.

Hän on tehnyt paljon myös sellaista, mitä en sietäisi keneltäkään toiselta.

Hän on elämäni ainoa ihminen, jonka kanssa olen viettänyt symbioosissa lähes ikuisuuden, kauemmin kuin kenenkään muun kanssa.

Hänen ja minun yhteisistä penkkareista, jolloin aloitimme tämän taistojen tiemme, on tänä keväänä kulunut tasavuosia. Pyöreitä vuosia. Hirrrrvittävän monia.

Hän on arvoitus? Onko tosiaan?

Hän nyt on - HÄN, minun rakkaani!