Vielä kerran suomalaisesta hoitosysteemistä. Lapsethan meillä on kohta heitetty sen kuuluisan pesuveden mukana tunkiolle, mutta jos siihen en nyt puuttuisi, vaan keskittyisin ihmisen elämänkaaren toiseen päähän, vanhuuteen ja vanhusten hoitoon, josta olen jo kauan ollut huolissani. Sitä ei ole kummoisestikaan vaalittu eikä siitä isompaa ääntä pidetty ennen kuin nyt viime aikoina. Onneksi nyt kuitenkin. Päättäjien intressit ovat muualla, elleivät sitten epäkohdat sattumoisin osu heidän henkilökohtaiseen pienmaailmaansa.
Kauan olen arvostellut tuota hommaa, mutta minkä voin, kun en päättäjien joukkoon kuulu. Senioripuolueen odottaisin ottavan tuollaiset asiat ajaakseen, mutta kovin vähän sekin puolue ääntä ainakaan täälläpäin itsestään pitää.
Omalta osaltani ainakin olen valmis hyväksymään Kaari Utrion mainitseman pillerin, vaikka en vielä ihan ihan vanha olisikaan; jos ei ole toivoakaan paranemisesta ja roikkuisin vain jossain elämisen tuskallisilla reunoilla, haluaisin luultavasti päättää itse, jatkanko sellaista elämää vai en. Jos kukaan ei välitä tai vaikkapa vähän välittäisikin, mutta tuntisin silti olevani vain kivulias pölkky toisten heiteltävänä, niin silloin. Mutta ennen kuitenkin itse sen ottaisin kuin että minuun väsyneet lähimmäiset sen lopulta syöttäisivät…
Hoitotestamentti minulla kaiken varalta on, mutta siinä pelkään vain sitä, ettei kukaan huolehdi sitä lääkärin näkösälle vaikkapa onnettomuuden sattuessa; esim. Hänen ajattelen koettavan pitää toivoa yllä ja näin ollen haluavan hoitoa jatkettavan. En kyllä tietenkään voi olla ihan varma, olisiko niin, Hän kyllä tietää testamentista, jota säilytän lompakossani.
Kyllähän meidän maassamme on vallalla raaka rahan metsästys, heikompiosaisten jalkoihin jäämisestä viis! Kovin pettynyt olen nykymaailman ihmisyyteen. Ennen pidettiin huolta naapureistakin, koko kyläyhteisö kantoi jokaista jäsentään. Nyt saa ystävätön yksineläjä rauhassa kupsahtaa mihin tahansa loukkoon.
Kunpa voisin auttaa, kunpa minulla olisi aikaa, voimia ja ennen kaikkea RAHAA!
Lapsuudesta asti olen hellinyt sisälläni utopistista unelmaa taloista/pihapiireistä, jotka tulevilla miljoonillani rakentaisin. Joissa kaikki sukupolvet (vanhukset, työikäiset ja lapset) asuisivat yhteisönä, jokainen samanveroisena jäsenenä. Vanhukset katsoisivat tarvittaessa lasten ja nuorten perään, jakaisivat elämänkokemustaan ja historiaansa, lapset hoitaisivat vanhempiaan, kaikki vanhemmat nuorempiaan. Jokaisella olisi joku, jonka luokse mennä. Silloin ei kuolinpillereille olisi tarvetta. Kukin saisi lähteä sitten kun aika on kypsä. Arvostettuna, hellittynä, elämästä kyllänsä saaneena.
6 kommenttia:
Hyvä Sylviira! Hyvin moni jo ajattelee kuten sinä ja minä: elämässä täytyisi olla muitakin arvoja kuin raha, raha ei saisi määrätä ihmisen arvoa ja paikkaa elämässä.
Jotain pitäisi tehdä. Eikä uudistaminen ole pienen ihmisen vallassa. Mutta jotain voimme: uskon vakaasti, että näin kirjoittelemalla saamme hitusen vietyä sitä sanomaa eteenpäin, että korjaamisen paikka on käsillä. - Niiden päättäjien ja rahapussien päällä istujien päät ovat niin kovat, niin kovat!
Jatketaan taistelua!
Ilman muuta jatketaan! Noin minäkin olen pikkuruisessa päässäni järkeillyt. Sakinhivutusta siis lisää kehiin!
Minua on mietiyttänyt tuo "kuolemapilleri". Olen aina ajatellut, että ihmisen tulee kuolla luonnollisella tavalla. Sinun ajatuksesi kuitenkin kuulosti fiksulta ja sai ajattelamaan asiaa syvemmin. En itsekään haluaisi maata sängyn pohjalla tietämättömänä, puhumattomana ja liikkumattomana. Mikäli en tuntisi läheisiänikään elämä menettäisi merkityksensä. En usko, että minusta olisi tässä vaiheessa iloa kenellekään, vähiten itselleni. Tällöin pillerin ottaminen olisi helpotus varmasti myös läheisilleni.
Hieno ajatuksesi oli myös se, että kunpa jokaisella olisi joku jonka luokse mennä. Niinpä niin! Yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen, missä olet?
Sitäpä tässä saa kysellä, kun näyttää siltä, että se MINÄMINÄMINÄ vaan on tärkein ja se, että MINÄ saan mahdollisimman paljon, vaikka kaiken, muista viis. Jos jokaisella pahaa mieltä tuntevalla nuorellakin olisi tieto, että joku kyllä kuuntelee, tai vaikka vain istuisi hiljaa siinä vierellä, niin ehkä ne väkivallan purkauksetkin jäisivät. Ja kuka sen kiitollisempi kuuntelija olisikaan kuin vanha ihminen, olipa hän sitten mummu tai ukki, joka omaankin elämäänsä sitä sisältöä kaipaa?
Aivan, minäminäminä. On uskomatonta kuinka itsekkäitä meistä ihmisistä on tullut. Ei tietenkään voi yleistää, mutta suurimmalla osalla omat tavoitteet ja oma elämä on kaiken keskipisteenä. Toista autetaan vain siinä tapauksessa, jos itsekin siitä jotenkin hyötyy. Ja totta tosiaan, isovanhemmat ovat epäilemättä niitä parhaita kuuntelijota.
Ja yleensäkinhän vanhukset mielellään kuuntelevat, vaikkeivät ukkeja tai mummoja olekaan. Heillä on jo sitä elämänkokemusta, he tietävät, ettei tyhjän perässä kannata juosta, pakoon se pääsee kuitenkin. Ajan oloon. Loppujen lopuksi elämän viimeisissä vaiheissa jokaiselle jää vain se minuus; jos olet kohdellut kovasti muita, saat nauttia vastapalveluksi ihan sitä samaa ja sen ovat mielestäni useimmat vanhat ihmiset hoksanneet. Armahdus tosin tässäkin asiassa pitäisi muistaa. Vaikka kosto on suloinen, niin haavoitetulle ja hauraalle sitä tuskin kannattaa toteuttaa.
Lähetä kommentti