Viikonloppuna vierailin veljentyttäreni kanssa ainoan vielä elossa olevan tätini luona, joka asuu Oulussa Caritas-Kodin senioritalossa. Halusin tietää vanhempieni ja siinä samalla tietysti omistanikin juurista enemmän ja hän on ainoa, joka niistä voi omakohtaisin muistoin kertoa. Tein muistiinpanoja ja nauhoitin. Ehkä niitä jotenkin pystyn hyödyntämään tulevaisuudessa.
Harmittaa mahdottomasti se, että nuorempana olin ollut niin täynnä omaa elämääni ja kieriskellyt vain sen pyörteissä enkä ollut älynnyt haastatella omia vanhempiani. Jotain tietysti äiti väliin kertoili, mutta tarkemmalle pysähtymiselle muistojen äärelle ei ollut muka aikaa. Jos saisin edes yhdeksi päiväksi mahdollisuuden palata kymmenisen vuotta taaksepäin, tietäisin tarkasti, mitä tekisin.
Haastatelkaa hyvät ihmiset isovanhempianne, vanhempianne, tätejänne, setiänne ja enojanne tai ketä tahansa sukujuuristanne tietävää henkilöä! Hän on onnellinen saadessaan palata muistojensa pariin, lisäksi nuoremman kuuntelijan kiinnostus saa hänet tuntemaan itsensä kerrankin tärkeäksi ja arvokkaaksi, ihmiseksi, jolla on vielä jotain toiselle annettavaa.
Voin vakuuttaa, että kuulijakin saa jotain arvokasta. Ainakin hän varmistuu paikastaan omien sukupolviensa ketjussa. Löytää ne paljon puhutut juurensa, mikä osoittaa hänen kuuluvan johonkin: ettei hän olekaan mikään irrallinen, tuulten heittelemä leija, kuten joskus saattaa tuntua. Ja ne siihen maailmaan kuuluvat ihmisetkin hiipivät pikku hiljaa lähemmäksi; tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti