Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä räväytti rintaluiden alle ihan mahdottoman angstin, tuskan, mielipahan. Ahdistuin siitä valtavasta lohduttomuuden ja tarpeettomuuden tunteen määrästä sekä sen peittely-yrityksistä; yhteen ja samaan mieheen tunki pikku hiljaa monta miestä, toinen toistaan pahempia tai parempia, miten sen ottaa. Nämä hallitsivat häntä vuorotellen pitkin päiviä, öitä, kuukausia, vuosia. Ahdistuin niin ikään sen vaimon puolesta. Miten hänen täytyi koettaa olla iloitsematta omasta menestyksestään, yrittää vain lohduttaa ja tukea miestään ja lopulta kätkeä ne hirvittävät pelon läikkeet, joita puolison epävakainen käytös herätti. Hän kyllä yritti, mutta teki hän miten tahansa, vääristynyt mieli tulkitsi sen omalla tavallaan.
Oikeastaan odotin, että vaimo olisi vielä kaiken helvetin jälkeenkin nöyrästi madellut, pyydellyt anteeksi ja vakuuttanut hoitavansa miehen hautaan asti, uhraavansa koko loppuelämänsä pahoinpitelijänsä auttamiseksi. Sillä yleensähän se on nainen, joka kestää, kärsii, venyy ja vanuu, salpaa kivun- ja jopa kuolonhuutonsakin, etteivät lapset vain kuulisi ja säikkyisi! Ja jää repalehtimaan yhä vain sinne kauhistuksen kanahäkkiinsä. Kaiken se peittää, kaiken se kestää, kaiken se anteeksi antaa... Koska eihän se mies oikeasti tarkoittanut tehdä niin, eihän se oikeasti mikään paha ole... Eikä varmaan olekaan, elämän käsittämätön koura vain oli rytistänyt hänet armottomaan nyrkkiinsä, josta ei ulospääsyä löytynyt.
Tarina tämänmoinen on tänä päivänä varmaan hyvinkin tosi monessa kodissa. Työpaikoissa saneerataan, tarkistetaan tilastoja, lomautetaan. Syrjäytymisen tunteen täytyy olla hirvittävä, ei siis mikään ihme lie, että se vie raastaviin henkisiin koettelemuksiin, epäilyksiin, häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteisiin, väkivaltaan ja lopuksi luovuttamiseenkin...
Kunpa se näytelmän mies olisi ymmärtänyt keksiä jotain muuta puuhaa, olisi edes yrittänyt täyttää päivänsä jollakin harrastuksella eikä olisi jäänyt rypemään itsesäälissä! Mutta jos on masentunut, niin miten sitä jaksaa? Helposti myös miettii, että mitä se hyvejää, mitä se kannattaa. Tie takaisin normaalielämään voi osoittautua vuoristokiipeilyksi.
Sivujuonen henkilöt kuvastavat tahoillaan myös tätä nykynormaalia ihmiselämää – he hoipertelevat pitkin maailmankuvaansa väsyneiden, haavoittuvien ja pettäjien salakuoppaista tietä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti