VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)

SUNNUNTAIRETKI TROMSSAAN

Taas aamulla yhdeksältä liikenteeseen, nyt päämääränä Tromssa. Yksi pariskunta jää kiertämään Saanaa, me muut istahdetaan autoon ja mahtava laskeutuminen pitkin kiemuraista tietä alkaa. Viereltä vilistävät valtavat rotkot ja jylhät tunturit. Ruska on täällä värikkäämpää kuin Kilpisjärvellä. Harmi vain, ettei pysähdytä kuvaamaan ja kun koetan epätoivoisesti saada edes joitain näpsyjä kameraani, joudun ottamaan ne vauhdissa auton ikkunasta ja niinpä kuvista tuleekin sitten valmiita taideteoksia, ilmeikästä liikettä ilmaisevia maalauksia suorastaan. Kun kameran akku yllättäen loppuu, on taas turvauduttava kännykkään ja... Voi hurja, kaikki hyvät maisemat sitten ovatkin pelkästään kännykässä, eikähän sen taso ole mistään kotoisin! Voi #%¤”!&!!! ja %/&¤"#!&!

Kierros Skibottenissa ja sitten suuntaamme vuonojen reunoja noudattavalle, mutkaiselle tielle. Pitkin rantoja on ripoteltu niin turskankuivaustelineitä, asuntovaunualueita kuin asuintalojakin. Parhaillaan on vuoroveden laskuaika ja vesi on vetäytynyt kauemmaksi. Pysähdymme hetkeksi ruohokattoisen rakennuksen eteen, joka osoittautuu siistiksi mukavuuslaitokseksi ja hämmästelemme näkymiä.
On hämmentävää katsella tunturia, jonka laki on osittain lumen peitossa, mutta juurella vihertää nurmi ja ylängöillä mujuuttelee ruohoa rauhallinen ryhmä rasvahäntälampaita. Vuoripurojen hopeinen virta ryöpsähtelee pitkin tuntureitten kylkiä ja talot ovat kaikki ihan selvästi kallellaan, vaikka jotkut väittävätkin, että se on harhaa. Muka.
Aluksi vuonon vesi on rikkumattoman tyyni ja tasainen, tunturit ja talot peilaavat siinä itseään, sitten, vähitellen, se herää eloon, se pyörähtelee ja väreilee, hennosti, hillitysti - vuorovesi vaihtaa suuntaa.
Kiertelemme pitkin Tromssan kapeita ja vaikeaselkoisia katuja. Siinä Jarmon taas kerran eräässäkin kadunkulmassa sompaillessa ja peruutellessa rupeaa bussissa vähitellen leviämään voimistuva naurunkiherrys. Vieressä nimittäin on rakennus, jonka kyltissä lukee Vitusapotek... ”Aekaihmiset tuollaella!”

Sopivassa paikassa juodaan autossa keitettyä kahvia ja pohditaan, tulisiko vierellä kohoavan tunturin laelta talvisin lumivyöryjä sen juurelle rakennettujen talojen päälle. Ehkä sen alaosan puusto kuitenkin toimii esteenä, ettei niin kävisi, päätellään.
Takanani autossa istuu vilkas kaksikko, joka opettelee kännykkäkameran käyttöä. Naurunpurskahdukset seuraavat toisiaan, kun he lukevat kännykän antamia ohjeita. ”Nyt se kysyy käyttäjän olotilaa!” parahtaa omistaja jälleen kerran ratketen. ”Mitä minä sille sanon?” Ehdotan, että hän ottaisi kuvan itsestään ja sanoisi: ”Kato ite!”
Ja onnistuvathan he lopulta siinä - kuvia tulee otetuksi, tosin yllättäviä lähetyksiäkin siinä samalla tapahtuu, mutta haetannooko tuo mittää...
Paluumatkalla pysähdytään hetkeksi Ahdaskurun museosillalla ja saamme kuulla, että Lampaansyöjät-elokuvassa se lammas heitettiin jokeen juuri tässä, kun päähenkilöt eivät uskaltaneet yrittää ujuttaa sitä tullin läpi. Merkittävä paikka siis siinäkin mielessä.
Päivällinen Kilpis-hotellissa on kyllä tämän retken huikein riman alitus; mantelikala lautasellani on ilmiselvästi raaka ja jätän sen koskemattomaksi. Muutenkin meille kaikesta päätellen tarjotaan kaikenlaista jämäruokaa; hotellihan sulkee lähdettyämme ovensa muutamiksi talvisiksi kuukausiksi. Jälkiruoka sentään on hyvää. Toisaalta, ovathan ruoat kaikkialla tähän asti olleetkin vallan erinomaisia, joten ei tuo liene niin nokon nuukaa, jos nyt yhtenä iltana se ei hirveästi houkuttelekaan...

Kuskin kysyessä keittiöstä, voisimmeko saada seuraavana aamuna aamupalan ennen seitsemää, kun on pitkä matka edessä ja olisi hyvä päästä lähtemään mahdollisimman aikaisin, tulee vastaukseksi töykeä ja lopullinen EI. No, seitsemältä siis! Voidaanhan me toki lastata bussi valmiiksi jo ennen sitä.

Illalla vielä verryttelylenkki kaiken autossa istumisen jälkeen. Kovin paljon sitä jalan vaeltamista tällä reissulla ei tullutkaan, mutta tulihan kuitenkin tutustuttua käsivarren lumoavaan luontoon. Sitä paitsi ruskaretkellehän tänne lähdettiinkin, ei suinkaan päntiönään vain patikoimaan.
Ja sitten pakkaamaan – huomenissa käännetään nokka kohti kotia.

SAANALLE

Herään kolmelta enkä saa unta enää. En kuitenkaan jää pyörimään lakanoihin, vaan nousen ja avaan koneeni. On aika kirjata tuntemukset. Ne tulevat runoina, kuten tavallista.

Aamupalan jälkeen bongaamme aulasta lehteä lukevan Kai Hyttisen. Hänhän asuu Kilpisjärvellä ja toimii eräoppaana. Hän saa kuitenkin rauhassa syventyä lehteensä, meillähän on jo kiire.
Ajamme bussilla aivan jylhän Saanan juurella sijaitsevaan Kilpisjärven Retkeilykeskukseen. Sen caravan-alueella nököttävät norjalaisten asuntovaunut, joiden vierelle he ovat tuoneet pieniä kojuja lisätilaa saadakseen. Täällä he viettävät suuren osan talvilomistaan.
Saana on saamelaisten pyhä tunturi, jolla on poltettu uhritulia ylijumala Ukkoselle. Nimi viittaa saamenkieliseen kääpäsieneen. Onko se sitten sienen muotoinen, lienee jokaisen itsensä pääteltävissä.
Tunturin laelle saakka kiipeäviä on suunnilleen puolet joukosta, puolet tyytyvät kipuamaan paljakalle asti, minä huonopolvisena näiden viimeksi mainittujen mukana. Hän kiipeää tietenkin ylös!
Oppaaksemme saamme reippaan nuoren miehen, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Jaakon. Hän valistaa meitä tulevaa retkeä silmällä pitäen. Poluilta ei kannata poiketa, sillä vielä silloin tällöin maastosta löytyy sodanaikaisia kranaatteja. Kukaan ei lähde ennalta sanomatta sooloilemaan, vaan koetetaan pysyä yhtenä joukkona. Kuljetaan hitaimmin etenevän mukaan jne.
En ota sauvoja, koska en ole tottunut niihin. Myöhemmin huomaan, että niistä olisi ollut jonkin verran tukea nousuissa ja laskuissa. Kävelen rinteessä polveilevien pitkospuiden vierellä, siinä ei tarvitse rasittaa polviaan kuten puiden päällä kulkiessa pitäisi, jos ponnistautuisi aina vain ylemmälle ja ylemmälle askelmalle. Mikäli haluan ihastella ympäristöäni, minun on pysähdyttävä, etten kompastuisi kiviin enkä juuriin. Ilma on vaellukselle mitä sopivin, ei ole helle, mutta ei sadakaan eikä tuuli pääse puiden suojaamalle polulle. Hikeä pukkaa hienoisesti, totta kai, onhan tämä niin kovin toisenlaista liikkumista kuin kotona.
Väkkyräiset koivut loppuvat vähitellen ja upea paljakka levittäytyy eteeni. On vihreän eri vivahteita, on valkoista, hopeaa, kultaa, pronssia, purppuraa... Jämähdän paikoilleni, tuskin hengitän, annan vain Lapin taian ympäröidä ja sukeltaa sisälleni. Näköala on vertaansa vailla. Kilpisjärven pohjoisrannalla kohoavat Mallat ja Ruotsin puolelta häämöttää lumipeitteinen Pältsa. Mallan huippua kiertelee usvapilvi, kuin uuninpiipusta höyrähtävä savu se kiemuroi kohti taivasta. Oikealla puolellani palavat Saanan rinteet tulettomassa tulessa.

Polkua seuraten saavumme aikoinaan saksalaisten etupäässä venäläisvankien leirinä pitämälle alueelle. Se muodostaa pienen "puutarhan" tapaisen keskelle karua erämaata. Alue on sen verran ympäristöään kosteampi, että matalakasvuiset pensaat jaksavat elää siellä. Ylempänä hopeilee rakka sitä koristelevine jäkälöineen. Harmittelen, kun kamera on Hänen taskussaan ja koetan napsia kuvia kännykällä niin paljon kuin mahdollista. Sekin loppuu, kun känny ilmoittaa, että entisiä kuvia pitäisi poistaa ennen kuin uusia saisi! Manatessani asian tiimoilta, tunnen äkkiä loukkaavani luonnon pyhää ilmapiiriä...
Syömme hotellista saamamme eväät entisen vankileirin lähettyvillä, puhua pulputamme ja nauramme vatsat kippuroille. Tuuli puhaltaa näin ylhäällä sen verran tuimasti, että kylmä iskee hikeentyneeseen kehoon ja on lähdettävä liikkeelle. Yllättäen, lähes polun vieressä, solisee tunturipuro, sen vesi on kirkasta ja kylmää. Näen ylhäällä tunturin kyljessä monta haavaa, joita pitkin nuo maaemon kyyneleet valuvat.

En tahtoisi lähteä vielä takaisin, haluaisin istahtaa kivelle kuuntelemaan tunturin sykettä, sulautua ympäristöön, syventyä tunnustelemaan tätä ääretöntä avaruutta, vapautta ja rauhaa. Olen tuntevinani Saana-seidan tutkivat silmät kasvoillani ja kuulevinani maahisten kivenalaiset koputtelut. Pakko on kuitenkin jatkaa, ellen halua jäädä ryhmästä.
Alaspäin meno on hankalampaa kuin ylös tulo, käy jalkoihin enemmän. Onnellisesti kaikki kuitenkin pääsemme bussin luo takaisin laelta saapuvia odottelemaan. Ryhmämme vanhinkin, 81-vuotias "Äiti" on selviytynyt reissusta siinä missä muutkin.
Kun huipulle kipuajat palaavat, käy ilmi, että eräs miehistä on loukannut jalkansa sen osuttua kivien väliseen koloon ihan loppumetreillä. Hän lyyhää, mutta on muuten kunnossa.
Illalla jaksamme taas rimpsutella peräti puoleen yöhön saakka Antti Vannisen & Jamsetin tahdissa. Innostumme jopa riehakkaaseen jenkkailuunkin eikä edes juolahda mieleen se, miltä sellainen seniorimeno mahtaakaan näyttää. Mutta minkä sille voi, että musiikki vetäisee mukaansa? Sitä paitsi tanssimaanhan paikan päälle on tultukin ja eikös vain nuo hellät koipilihaksetkin juuri sen ansiosta notkistuneet!