PÄRSÄMÖN SÄRKILLÄ

Särkkä järven ja lammen välissä

Neljältä jo valveilla. Voi hitsi, miten jaksan kävellä? Edessä odottaa noin kymmenen kilometrin erämaavaellus, joka suuntautuu vähän viimesyksyisestä Martinselkosen reissusta etelämpänä sijaitseville Pärsämön särkille. Kaikki muut patikoijat ovat nuorempia; minä vanha, vanhempi, vanhin? Pakko saada vielä ripaus unta, silti aamu tuntuu vetäisevän melkein heti kesäpaikan keittiöön (mitä uutta tässä valvomisessa muka?), eväät kasaan, kaakaot ja kahvit termospulloon. 

Aurinko suloilee. Särkkäsora väistyy sivummalle, onneksi löytyy polku, ettei heti takapuolen tuntumaa tarvitse rinteeseen ottaa. Aika hiljaista, minne linnut ovat kadonneet? Oi, tuolla oikeanpuoleisen järvimutkan aalloilla joutsenpari kyhnää kylki kyljessä. Elämänikuiset kumppanit. Jossakin mielen kaukaisimmassa loukossa särähtää haikeuden tumma sävel... Särkän vasemmanpuoleinen lampi on hiljaa, huokuu syksyn lepoa, virittäytyy ottamaan vastaan talven riisinheittoa.

Miesten äänet. Ne tavoittavat meidät, auto on siis viety päätepaikalle. Ja syysruska levittäytyy. Maassa, puissa. Vihreä koivu, vieressä punertava, keltainen, ihan punainen. Jestas.

Suo on ihana moninaisuudessaan; punaista, keltaista, ruskeaa. 

Karpaloita, hirven jälkiä, 

karhun raaputuksia, rikkoontuneita pitkospuita. 

Kotkanpesä, suojeltu

Kotkanpesä huimassa ylhäisyydessään saa kielenkantamme vaimenemaan, tosin eihän me luonnon keskellä paljonkaan jutella, puoliääneen huomautamme jostakin, pääasiahan on tuo ihmeiden luonto, jota olemme tulleet tarkastelemaan.

Särkänmaja

Matkan ainoan autiotuvan pihalla hyökkää vastaamme suurikokoinen metsästyskoira. Räksyttää, kiertää ympärillämme. Ei puraise kuitenkaan. Tuvassa majaileva asukas rientää hätiin, raahaa koiran sisälle. Sytytämme nuotion, kiehautamme kunnon nokipannukahvit, nuotiokahvit, savukahvit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tuvan kaivo

Makkaroiden vuoro, kahvit on jo juotu

Kahvitauon jälkeen jatkamme, autoille on enää vain ripaus. Koira hyökkää jäljillemme, eivät ne jaksaneetkaan pitää sitä kytkettynä. Entä jos se katoaisi naapurimaan tummiin tiheikköihin? Polkuhan noudattelee vyöhykkeen rajaviivaa. Jos oikealle puolelle haksahtaisi, olisiko se loukkaus? Olisi kai. Kieli keskelle suuta siis.

No, levoton seuralaisemme räksyttää aikansa, kiertää eteemme, ei napsaise kuitenkaan ketään ja palaa sitten. Me pääsemme autoillemme, ajamme pois, laitamme tiskit ja muut tilpehöörit viikonloppujälkeiseen unohdukseen ja palaamme reissulla mukana olleiden sukulaisten namipäivällisen kautta kotiin. Unta ei odotella. Kiitos, ystävät!

Tutustuin hirvikärpäseenkin :)

ME HUOLETTOMAT HULIVILIT

Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.

MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.

Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...

Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.

Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.

SUKUPATIKOINTIA RAJANPINNASSA

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena ja harmaana, silti se ei vähääkään epäilyttänyt meitä perinteiselle sukupatikointireissulle valmistautujia. Eväät vyölaukkuun, sopivaa vaatetusta Goretexin alle, vedenpitävät patikkakengät jalkoihin ja eikun menoks.

Suonoidan kattila

Martinselkosen eräkeskusta kävimme lähtiessä ihailemassa, no, hiukan etäältä nyt, koska aikaisemmin olimme tutustuneet jo siihen ja sitten erämaan kutsu kaikui vahvana ja suloisena. Pyyperheitä pyrähteli yhtenään polkumme varsilta, pitkospuut olivat tooosi liukkaat ja niillä taiteilimme suut supussa ja kieli keskellä suuta, askeleet olivat tarkkaan harkittuja ja kas, kukaan ei tehnyt tuttavuutta suonoidan kammareihin.

Pitkospuita riitti

Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.

Karpaloita

Päivemmällä aurinko ilostutti paluullaan, mieli virkistyi, askel keveni ja retki ihani entisestäänkin... Tosin varttuneemmilla miehillä oli ihmeellinen kiirus eteenpäin, eivät he joutaneet luontoa isommin ihailemaan, sitä harmittelin mielessäni. Lisko huomasi tietenkin jokaisen sienen (kuten aina ja kaikkialla) ja minä pysähtelin kuvailemaan ja silittelemään koivuparkojen kylkiä, joihin musta syöpä oli tehnyt ruman liikapaiseen. Luonto oli ihastuttava, suosta nappailin kuvia kun se karpaloineen ja värikkäine kasvustoineen levisi aapana ympärillämme.

Nalle teroittanut tylsiä kynsiään

Karhujen maisemissa tepsuttelin niin ikään huolettomana viimeisenä, päättelin näet, että joutavin olisin haaskaksi, jos sen tarvetta pukkaisi. Tosin Hän tuli joksikin aikaa taakseni, turvaksi muka, kuulemma puolustamaan reviiriään, jos joku nalle meinaisi minua käpälöimään... ;)

Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.

Teerilammen kämppä

Kahdessa paikassa kiehautimme kahvit ja paistoimme makkarat. Käymälät olivat siistejä ja liitereissä oli puita kiitettävästi. Mielelläni tekisin vielä joskus sellaisen reissun, jossa viipyisin yön yli jollakin kämpällä ja nauttisin erämaisen luonnon karusta hiljaisuudesta.

Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...

Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)

VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)