Silmät rävähtävät totuttuun tapaan auki viideltä ja mietin, kehtaisiko mennä jo suihkua äännättämään. Autojen lasit ovat jäässä, kuura hileilee maassa, taivaalla tuikkii tuikkii tähtönen ja Hän lähtee aamulenkille.
Levi on vain välietappi, joten runsaan aamupalan jälkeen sulloudumme autoon, kierrämme vielä keskustan, ihailemme nousevan auringon valossa kylpeviä alppimaisia taloja, kummastelemme jälleen kerran tunturille nousevaa hotellia ja suuntaamme vihdoin noin klo 8.40 kohti Kilpisjärveä.
Jerisjärven kautta saavumme Pallastunturin juurelle, johon suunnitellaan uutta hotellia. Hanke on herättänyt laajaa vastustusta. Kysytään, pitääkö tämäkin maisema turmella virtaviivaisella kompleksilla, entinen sulautuu ympäristöön hyvin, ei erotu siitä niin räikeästi. Lisäksi, jos yhdelle annetaan lupa rakentaa, haluavat toisetkin, houkuttelevia maastoja kyllä löytyy.
Seppo kertoo, että ensimmäinen Hotelli Pallas rakennettiin v. 1938. Se toimi v. 1941 saksalaisten lomanviettopaikkana ja nämä myös räjäyttivät sen lähtiessään vuonna 1944, kun eivät saaneet sitä poltetuksi. Uudempi hotelli on avattu vuonna 1948, päivälleen 10 vuotta entisen hotellin avajaisista.
Pallastunturin luontokeskuksessa kierrellessämme saamme tietää mm., että Pallas- ja Ounastuntureita erottavassa Pahakurussa on Suomen pohjoisin kyy-yhdyskunta, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa kasvaa mm. variksenmarja, riekonmarja ja sielikkö ja että siellä asustaa ainakin hirviä, kettuja, näätiä, saukkoja, jäniksiä ja karhuja. Susia, ilveksiä ja ahmoja näyttäytyy harvemmin. Lintuja siellä on tavattu jopa 150 eri lajia. Tunturikoivu on hieskoivun ja vaivaiskoivun risteytys, ruskavärinsä se on saanut vaivaiskoivulta. Jne. jne.
Matkaa jatkaessamme ohi vilahtelevat ”kynttiläkuuset”, ohuet ja pitkulaiset, joissa ei leveyttä paljonkaan ja siitähän tuo nimi johtuukin; ne seistä töröttävät kuin kynttilät. Ihanat kuivat kangasmaastot vilistävät ohitse, sinne tekisi mieli heti päästä astelemaan, kuuntelemaan kengän alta kuuluvia luontoäidin kuiskauksia. Punaväri vain puista kyllä puuttuu ja mitä pohjoisemmaksi menemme, sitä lehdettömämmiksi tuuli on koivut tuivertanut. Maaruskan tuli palaa kuitenkin paikoitellen hyvinkin vahvana.
Hetassa, Enontekiön kirkonkylässä, etsimme kuumeisesti kahvipaikkaa, jostakin sitä luvataankin, mutta vasta puolen tunnin päästä. Istumme epätietoisina autossa, kun siihen yllättäen pölähtää reipas mummo rollaattoreineen kyselemään, olisiko Irma kyydissä mukana, hän oli tullut tätä tapaamaan, kun oli huomannut Pohjolan Matka -nimen bussin kyljessä. No, Irmaa ei ole, mutta kun tuskittelemme hänelle, ettei kahvipaikkaa löydy mistään, hän ilmoittaa aurinkoisesti tietävänsä paikan, josta sitä varmasti saisi. Niinpä Jarmo lähtee nostamaan rollaattoria kyytiin ja sillä aikaa mummo laulaa meille Kehtolaulun tunturilla, itse tekemänsä ja sanoittamansa. ”Minä vähän ilahutan näitä”, hän tuumii ja laulaa. Ääni soi kuin nuorella ihmisellä, laulu on pitkä ja ihana ja kuuntelemme sitä sanattomina.
"Oliko hyvä?" hän kysyy lopuksi ja vakuutamme, että oli.
Sitten mummo ryhtyy tarinoimaan elämästään ja vuolas on se virta. Hän mainitsee olleensa keskuksenhoitajana 37 vuotta, laulaneensa Enontekiön naiskvartetissa ja esiintyneensä ympäri maata, televisiossakin. Onpa hän ollut Helena Karan stuntmaninakin eräässä elokuvassa. Hänen veljensä, Taisto Laakso, joka myös asuu lähistöllä, on voittanut sahansoiton Suomen mestaruuden vuonna 1997. Hänen kanssaan mummo esiintyy vieläkin, veli soittaa haitaria, mummo laulaa. Aiemmin hän on soittanut itsekin huuliharppua ja mandoliinia ja jos mitä, mutta nyt ei enää jaksa. Tarinointi on mummolle tuttua, juttu polveilee ja räiskyy, kirvoittaa meistä valtavia naurunremakoita.
Ajamme bussilla Hetan majataloon, jonka Ruokapirtistä kuulemme saavamme kyllä kahvia, mutta kaiken järjestämiseen täälläkin menisi se puoli tuntia. Se ei haittaa enää yhtään, sillä mummo viihdyttää meitä. Hän laulaa lisää lauluja, itse säveltämänsä ja sanoittamansa Hetta-laulun ja saameksi Joka ilta kun lamppu sammuu. Aplodit raikuvat emmekä voi muuta kuin ihastella monitaitajaa, joka sekä maalaa, sanoittaa, säveltää että laulaa. Lisäksi hän on tarmokas mainosnainen, joka saa aikaan sen, että kuskimme varaa ryhmällemme jo ensi syksyn majoituksen, senhän voi perua, mikäli lähtijöitä ei löydy.
Kahvit saamme vihdoin, lisäksi munkit ja pikkuleivät. Hinta yhteensä kaksi euroa henkilöltä! Herranjestas sentään, kun kotona tuosta saisi pulittaa hurjan paljon enemmän!
Majatalon puolella mummo esittelee meille omia taulujaan, mm. lähes viisi metriä pitkän maalauksen, johon hän on tallentanut auringon valaisemia Hetan tuntureita, kota-asumuksia ja poroja. Vasemmassa reunassa on vuoressa reikä, josta avautuu näkymä toiseen maailmaan.
Vielä hän laulaa ja kertoo lisää 87-vuotisesta elämäntaipaleestaan. Purkitettukin niitä lauluja kuulemma on, vaikkei hän tiedä, milloin ne tulevat ulos. Jäädessäni vielä muutamien muiden naisten kanssa jälkijunaan keskustelemaan hänen kanssaan, en voi lähtiessäni olla halaamatta, on hän niin rakastettava, me kaikki siihen jääneet halaamme. Poski on hikinen, niin kovasti hän on ponnistellut takiamme.
Hän lähtee kyydissämme takaisin kauppaan ja matkalla sinne hän mainitsee ajaneensa vielä pari vuotta sitten skootterilla Norjassa asti. ”Ajoin vaan, vaikka norjalaiset suhahtelivat tuosta eestä noin vain...” Sitten tytöt olivat kieltäneet: ”Älä äiti aja enää, tapat vielä itsesi!”
Torilla vilkutamme hyvästit päivämme piristäjälle, Irja Meroselle.
Kilpisjärvellä, Suomi-neidon peukalossa, meitä odottaa Hotelli Kilpis, huone 104, jossa vaatimaton varustus; ei minibaaria, johon eväänsä laittaisi, TV kyllä on, mutta suomalaiset kanavat näkyvät rakeisina eikä sitä viitsi katsoa. No, eihän meillä kyllä ole aikaakaan siihen, sillä päivällinen (lohikeitto, salaattia sekaisin kahdessa astiassa, porsaanpaistikastike, kermaperunat, kahvi+marjapäällysteinen leivos) odottaa, niin, ja iltatanssit.
Käymme heittämässä pikasilmäyksen ympäristöön. Kiireettömyys, rauha ja avaruus valtaavat mielen. Saanatunturi kohoaa mahtavana ja jyrkkäreunaisena vieressä, olo on mitätön, pieni. Kylän keskusta on karu, yksinkertainen, kauppa ja pub sijaitsevat samassa rakennuksessa. Kaupassa tungeksivat norjalaiset asiakkaat, heidän kärrynsä pursuavat lihaa ja olutta. Rakennuksen edessä pitelee karhuveistos infotaulua, joka ilmoittaa Kilpisjärvellä olevan asukkaita 103, vanhojapiikoja 9% ja eläkeläisiä 8,5 kpl. Vuorokauden pituus kuuluu olevan 24 tuntia (sama kuin Kanadassa), hyviä hiihtokelejä on 9 kk, vähän huonompia 3 kk. No, siitäkin on tietysti ihan pakko ottaa kuva.
Tanssimme iltayhteentoista Antti Vannisen & Jamsetin tahdittamina, mutta sitten on jo vetäydyttävä keräämään voimia huomiselle tunturivaellukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti