sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

ÄITI, ON NIIN IKÄVÄ...

Mummi käveli rannallaan, ikävöi; kaikki menneet olivat siinä lähellä, silti poissa. Äiti, isä, sisko ja veli, kummipoika... Suru ympäröi. Kaksi siskoa vielä onneksi ylärinteellä. Heidän äänensä kuultuaan mummi oli ihan jälleen tolallaan: nyt koti on taas - melkein - paikoillaan.

Se aamu, puuteriluminen aamu, uskomaton elämys pohjoisen ihmiselle, joka vihdoinkin oli luottanut, että kesä, kyllä se kesä tulee. Silti satoi lunta, ihanaan viheriäiseen luontoon työnsi lunta, se ...

Hän kuuli vieläkin äidin äänen. "Minä täällä. Meettekö mökille?" Äiti, joka oli soittanut viimeisen kerran oman hautajaispäivänsä aamuna, mummi autossa kiireissään, kuten aina... Tip tip tip kuului luurista saattohuoneen karmeasta kaiuttimesta ja mummi sanoi, että
äiti, minun pitää hakea siskosi perheineen kyytiin, sinun hautajaisiisi. Sitten se tiputtelu loppui. Eikä mummi älynnyt, kuka oikeasti soitti.

Äiti, on ikävä.

Mutta äiti, soititko sinä silloin?

Ei kommentteja:

LUETUIMMAT