EIKÄ PEITTO PELMAHDA

Sain kortin. Liikutuin.

Miten voit? Oletko kunnossa? Huolettaa, kun et ole päivittänyt blogiasi pitkiin aikoihin.

Kiitos, rakas ystäväni, sillä sellaiseksihan olet tullut,

vaikkemme koskaan ole tavanneetkaan.

Olemme kuitenkin kirjoitelleet, löytäneet niin yhteisiä tuttavuuksia kuin yhteisiä paikkojakin.

Olet muuttunut yhdeksi elämäni enkeleistä.

Kirjoittavan ihmisen, ainakin tällaisen maallikkosaarnaajan, maailma on arka, herkästi säröilevä ja haavoittuva.

Kun läheinen kyseenalaistaa tekemiseni, kysyy, miksi oikein kirjoitan, miksi minun yleensäkään pitää kirjoittaa,

mieli hämmentyy, käpertyy siihen ennestään tuttuun pieneen mykeröön ja kaivautuu syvälle itsensä uumeniin.

Rupeaa itsekin pohtimaan. Niin, miksihän?

Eikä päässä yhtäkkiä liikukaan yhtään ajatusta, mieli ei palakaan näppäimistölle, ja kone pysyy suljettuna.

Öinen hikinen keho vain lojuu lahnaisessa olomuodossaan

eikä peitto pelmahda.

Kiitos, ystäväni, kun herätit minut.

Ehkä vielä jotain kirjoitankin. Ainakin joskus.

Sitten, kun ajatukseni jaksavat peilata taas. Elämää.

Ja sallivat minun jatkaa uuden käsikirjoitukseni työstämistä.

Hyvää Ystävänpäivää niin Sinulle

kuin kaikille teille toisillekin, jotka vielä eksytte sivuilleni!

Kiitos, että olette olemassa!

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.

SATEENKAAREN PÄÄHÄN

Presidentin vaalivalvojaisissa Peppinja jännäsi. Toinen (6v.) fuusion osakkaista Haaviston puolesta, koska "se huolehtii luonnosta", toinen (5v.) taas Niinistön, sillä "se on niin komee"...
Tuloksen selvittyä en saanut tietää, seurasiko käsirysyä tai muutakaan nikottelua, ehkä he vain tyytyivät kansan päätökseen. Ihan kuten me isommatkin. Kekkosta emme enää voi saada, joten on tyydyttävä lähinnä häntä muistuttavaan. Eikö niin?

Tänään ajoin kohti aurinkoa. Ja myös sateenkaarta. Pakkasta -25:n asteen verran, mutta sateenkaari se oli. Kuvittelin kaasuttavani sen sillalle, hurruuttavani sitä pitkin sen loppupäähän, löytäväni aarrearkun, jolla ostaisin ihanan kattohuoneiston saunalla, Töölöstä, läheltä Peppinjaa.
Silloin kaikki rakkaimpani olisivat lähelläni. No, lähes... ainakin lapset ja lapsenlapset, ne rakkaat edesmenneethän pysyvätkin luonani aina, ajatuksen päässä.
Siskot sun muut läheiset tapaisin tarvitessani...

No, en kaasuttanut enkä hurruuttanut.
Jonkinlainen aarre mulla silti on.

SÄ OOT SIINÄ...

Eräänä päivänä pysähdyin kesken touhujeni. Korviini leijaili uskomattoman ihana laulu ja siinä samassa rakastuin siihen. Lapsellisesti, käsittämättömästi. Minä, ikäihminen!

Jokin siinä kosketti sydäntäni, näppäili sen kieliä herkin sormin, värisytti soinnillaan.

Ja niin... nimetön kaipuu puhkesi sisälleni, selittämätön ikävä nakersi, ja kaipasin jotain äärettömän tärkeää ja kallisarvoista, saavuttamatonta...

Laulajaa en vain sattunut bongaamaan.

Eilen sitten hellan ääressä keitoksiani kauhaillen ja siinä ohessa radion sävelten mukana tanssahdellen sama kappale helähti kuuluville ja nyt kuulin senkin, kuka sitä lauloi.

Sehän olikin tuiki tuttu, oman kaupungin kasvatti Heikki Koskelo.

Kuinkas minä nyt häntä en ollut tunnistanut?

Mutta jotain siinä laulussa oli, jotain, joka osui tiettyyn kohtaan, upposi ja ravisutti. Musiikillahan on tunnetusti niin valtava voima, että se rikkoo kaikki kielimuurit ja ylittää ymmärryksenkin rajat.

Se on kosmoksen sanatonta kieltä, ihmeellistä puhetta, jota vain sydän ymmärtää.

Ja jokaiselle se puhuu eri tavalla.