UNELMOIVAN SIELUN SALAISEN SOPUKAN HAAVE ;)

Aurinko hellii niin minua kuin koko Kainuutakin. Sitä se on tehnyt jo toista viikkoa. Uskomatonta! Narsissit ja kevätesikot puhkesivat kukkaan lähes yhdessä päivässä, mutta yhtään tulppaania en tainnut saada onnistumaan tänäkään keväänä. Nyt on vain toivottava, etteivät oravaiset kipittäisi sammalvuoteeltaan esikkojani napostelemaan, kuten viimeksi kävi. Yhden ainokaisen päivän ne saivat olla, sitten yllätin rosvot suoraan rysän päältä. Liian myöhään vain, mennyttä mikä mennyttä.

Könöttäessäni polvillani kukkapenkin vieressä rikkaruohoja kurittamassa oli pakko välillä pysähtyä kuulostelemaan, miltä se kesä oikein tuntuukaan. Koskaan sitä ei muista niin tarkasti, vaikka pitkän talven puistattavina päivinä se hetkittäin jonakin kaukaisena unelmana kajastikin.

Ja tuntuihan se. Kevyt tuulenhenki hipaisi kasvojani, naapurin suuret havupuut pitivät auringon hehkun sopivan varjoisena, linnut riemuitsivat. Voikukan keltainen pää kohosi uhmakkaasti nurmella, annoin sen olla siinä, kuten aina annan. Samanlainen oikeus silläkin on kukoistaa kuin jollakin toisella. Teki vain mieli kuiskata sille, ettei kovin varomattomasti ilmineeraisi itseään...

Niin, kun vielä vain olisin saanut kuulla laineiden loiskivan viinimarjapensaisen takana, olisi elo tuntunut täydelliseltä. No, laineita sinne ei vähässä kummassa loiskahtaisi, mutta edes mahdollisuus sellaiseen joskus on pysyvä haave unelmoivan sieluni salaisessa sopukassa.


Nocturne