VALOFESTIVAALI

Laanaoja

Lumella kuorrutettu maailma hivelee silmiäni puhtaan valkean kaupungin katuja astellessani. Vallitsee kirkas, pikkupakkasen sävyttämä, nenää puraiseva sää ja askel kulkee joutuisasti, etteivät puraisut yllättäisi muitakin paikkoja.

Rotuaari

Jouluvaloihin sonnustautuneen Rotuaarin kautta aikaudun Oulun linnan raunioille Linnasaareen. Sinne on Tähtitornin kahvilarakennukseen sijoitettu sen historiasta kertova valotaideteos. Rakennuksen ympäristöä koristavat uuden Oulun alueen kouluissa valmistetuista lyhdyistä valofestivaalia varten kootut lyhtyvaloveistokset. Kameran räpseitä kuuluu kaikkialta, en ole siis yksin ihastelemassa.

Tähtitornin kahvila Oulun linnan raunioilla

Franzénin puistossa ihailen valotaideteos Sydäntä sykkivään valkoiseen ja punaiseen  valoon puettuine puineen ja pensaineen.

Valotaideteos Sydän

Tuomiokirkko siinä vierellä kylpee sinivalkoisessa ja sen avoin ovi kutsuu. Pappi nyökkää ovensuussa ystävällisesti, sisään lappaa ryhmä nuorten kanssa työskenteleviä ihmisiä, joten mitä ilmeisimmin odotettavissa on hartaushetki, iltakirkko. Hakeudun istumaan, sillä haluan kuulla taas urkujen soivan, kovin kauan niiden sielua värisyttävää pauhinaa olen kaivannutkin. 

Oulun Tuomiokirkko

Kuuntelen pastorin sanoja ja äkkiä korviani syleilee ihanan helisevä, kuulas nuoren naisen ääni. Se suorastaan soi sydämessäni, näppäilee sen liikutuksesta vavahtelevia kieliä ja avaa vaivihkaa kyynelten sulun.  Puhdistava virta pyörähtelee rinnassani, hyväilee ja silittää, tasoittaa ja oikoo. Yhteisvirren jälkeen tuo suloinen ääni jatkaa taas yksin ja puhuttelee urkujen mahtavaan pauhuun yhtyneenä niin vahvasti, että sydän tulvii jälleen... 

Pois lähtiessä on hyvä ja seesteinen olo. Kiitos, kanttori Henna-Mari! Koin todellisen valofestivaalin, niin ulkoisen kuin sisäisenkin.

PIKAINEN AIVORAINA HÄISTÄ, NIISTÄ AMMOIN SITTEN VIETETYISTÄ...

Pieni talo preerialla-sarja palautteli mieleen ammoisia aikoja, niitä, jolloin neiti muuttui rouvaksi, emännäksi, pullukaksi, akaksi, muoriksi, omasaksi, ypeksi, 

miten milloinkin tuntui sopivalta... 

Ajauduin aatoksissani tuttuun kampaamoon, istahdin tuoliin ja katselin, kun kampaaja värkkäsi tukkani kanssa. Äkkiä hän huudahti: - Hui, huntu on väärinpäin! Olisit toki sanonut.

Hämilläni katselin peilikuvaani. En minä vaan mitään ollut huomannut. Jännitti muutenkin mahdottomasti.

Paluumatka häätanhuville köröteltiin kahdestaan, appiukon Mossella - vai olikohan se vielä se pikkuinen Fiiatti? No, ei se niin tärkeää lie, kumpi. Hääkakkua koetin takapenkillä pitää vakaasti paikoillaan, sulho kun taisi turhan kiireellä mutkat ottaa. Ehjänä se(kin) kuitenkin perille saatiin.

Sitten häämekkoon. Pikkusisko oli noin kuukautta aiemmin viettänyt omia häitään ja hänen pukunsa sopi minullekin erinomaisesti. Appi oli maksanut minulle heinätöistä palkkaa, vaikka en olisi halunnutkaan, sitä en vain ilennyt kertoa hänelle, toivoin, että sulho olisi sen sanonut... No, niillä rahoilla saatiin kumminkin morsiamelle kermanväriset kengät. Huntu oli vissiin oma (?), no, ainakin sitä kiinnipitävä kampaosuus kuitenkin roikkuu nyttemmin mökin makuulaverin yläpuolella, hääkuvan koristeena.

Kirkossa odoteltiin kärsimättöminä. Missä se kanttori viipyy? Vihdoin joku soitti hänelle ja hän, sulhon entinen opettaja, kiiruhti paikalle pikkutakkia päälleen kiskoen ja väittäen, ettei ollut tiennyt tilaisuudesta!!! Hän aloitti kiivastahtisen urkumarssin ja me juostiin sen tahdittamina alttarille ja vakuutettiin tahtovamme...

Hääjuhliin Lehtovaaran vanhaan pirttiin sulho kantoi käsivarsillaan pikkuruisen, 45-kiloisen morsionsa, häävalssina soi Tosca, kaunis kaihomielinen kappale, joka väitti meidän kaukaa toistemme luokse saapuneen, vaikkei me nyt niin kovin kaukaa sentään, alle 50 km:n päästä korkeintaan... Syötiin ja tanssittiin.

Hääyön viettoon morsiuspari pääsi vihdoin aamukuuden aikaan, kun viimeisetkin vieraat oli saatu kaikkoamaan, no, ainakin autoilleen kölläämään. Hääsviittinä toimi anoppilan yläkerran huoneen viereinen suimu, jonka lattialle anoppi oli häävuoteen pedannut. Ja lahjomaton arki alkoi...

Kaikenlaista rainaa taitaa mielen pölyisistä sokkeloista löytyä, kun vain niitä joskus penkomaan ryhtyy! Ja tämänkin muistikuvan sysäykseksi riitti tuon vanhan sarjan taltioinnin katselu.

Niin, ensi kesänä voisimme siskon ja hänen miehensä kanssa viettää 200-vuotisjuhlia: he molemmat täyttävät 60 ja meidän molempien parien häistä täyttyy yhteensä 80 vuotta. Ja jos otetaan vielä pari lähisukulaista lisää, jotka täyttävät 50, niin saataisiin täydet 300-vuotisjuhlat...