JÄÄ HYVÄSTI

Niin, tuo aikaisempi runoni oli anopilleni, joka oli sitä 42 vuoden ajan ja sain runon syntymisen aamuna tiedon hänen poismenostaan. Tänään hänet siunataan. En pysty kuvittelemaan sitä, koska meidänhän piti tavata ensi kesänä, monen vuoden jälkeen. Nyt ei ole enää ketään, joka sitoisi minut entiseen elämään.Olisin halunnut olla saattelemassa häntä, hyvästelemässä, silittämässä. Mutta eihän minua kutsuttu, kun en ole enää perheenjäsen. Nuku rauhassa, anoppi, appi nukkuu siinä vieressä. Ajattelen teitä usein.

KUNPA...

Soitin anopilleni, pitkästä aikaa. No, joku ajattelee, ettei hän mulle muka enää sitä ole, mutta mielestäni hän on. Hän on vain 20 vuotta minua vanhempi, joten oikeastaan ei paljonkaan. Molemmat olemme jo huomanneet elämän jääväämättömyyden, sen itsepäisen lähestymisen kohti sitä lopullista. Hänellä on ikää, minulla sairauksia, jotka molemmat voivat siirtää sen valkoisen portin ihan tuohon nokan eteen. Mikään teeskennelty mitätöinti siihen ei pysty vaikuttamaan. Hän on ollut lähinnä äidin asemassa sen jälkeen kun omasta äidistäni tämä maallinen aika jätti ja häntä (siis anoppiani) on ikävä, koska asun kaukana. Rakastan häntä; hän on osa perhettäni. Minun on ikävä.

Olin älyttömän nuori, kun tapasimme. Tuskin kouluni lopettanut. Aluksi ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska minä olin lähes just murrosikäni päättänyt, kokematon ja vasta oikeaa elämää kurkisteleva, opetteleva. Mutta ajan oloon, ja etenkin sen jälkeen kun hyvästelin lopullisesti oman äitini, hän oli ja on yhä rakkain niissä maisemissa. Toivon tapaavani hänet ensi kesänä ja silloin halaan häntä, tiukasti, rakastaen, hyväksyen, ikäihmisen elämää kunnioittaen. Kunpa hän saisi nukahtaa sitten aikoinaan rakastavien käsivarsien syleilyyn! Sitä samaa toivon itsellenikin.

PIKAINEN AIVORAINA HÄISTÄ, NIISTÄ AMMOIN SITTEN VIETETYISTÄ...

Pieni talo preerialla-sarja palautteli mieleen ammoisia aikoja, niitä, jolloin neiti muuttui rouvaksi, emännäksi, pullukaksi, akaksi, muoriksi, omasaksi, ypeksi, 

miten milloinkin tuntui sopivalta... 

Ajauduin aatoksissani tuttuun kampaamoon, istahdin tuoliin ja katselin, kun kampaaja värkkäsi tukkani kanssa. Äkkiä hän huudahti: - Hui, huntu on väärinpäin! Olisit toki sanonut.

Hämilläni katselin peilikuvaani. En minä vaan mitään ollut huomannut. Jännitti muutenkin mahdottomasti.

Paluumatka häätanhuville köröteltiin kahdestaan, appiukon Mossella - vai olikohan se vielä se pikkuinen Fiiatti? No, ei se niin tärkeää lie, kumpi. Hääkakkua koetin takapenkillä pitää vakaasti paikoillaan, sulho kun taisi turhan kiireellä mutkat ottaa. Ehjänä se(kin) kuitenkin perille saatiin.

Sitten häämekkoon. Pikkusisko oli noin kuukautta aiemmin viettänyt omia häitään ja hänen pukunsa sopi minullekin erinomaisesti. Appi oli maksanut minulle heinätöistä palkkaa, vaikka en olisi halunnutkaan, sitä en vain ilennyt kertoa hänelle, toivoin, että sulho olisi sen sanonut... No, niillä rahoilla saatiin kumminkin morsiamelle kermanväriset kengät. Huntu oli vissiin oma (?), no, ainakin sitä kiinnipitävä kampaosuus kuitenkin roikkuu nyttemmin mökin makuulaverin yläpuolella, hääkuvan koristeena.

Kirkossa odoteltiin kärsimättöminä. Missä se kanttori viipyy? Vihdoin joku soitti hänelle ja hän, sulhon entinen opettaja, kiiruhti paikalle pikkutakkia päälleen kiskoen ja väittäen, ettei ollut tiennyt tilaisuudesta!!! Hän aloitti kiivastahtisen urkumarssin ja me juostiin sen tahdittamina alttarille ja vakuutettiin tahtovamme...

Hääjuhliin Lehtovaaran vanhaan pirttiin sulho kantoi käsivarsillaan pikkuruisen, 45-kiloisen morsionsa, häävalssina soi Tosca, kaunis kaihomielinen kappale, joka väitti meidän kaukaa toistemme luokse saapuneen, vaikkei me nyt niin kovin kaukaa sentään, alle 50 km:n päästä korkeintaan... Syötiin ja tanssittiin.

Hääyön viettoon morsiuspari pääsi vihdoin aamukuuden aikaan, kun viimeisetkin vieraat oli saatu kaikkoamaan, no, ainakin autoilleen kölläämään. Hääsviittinä toimi anoppilan yläkerran huoneen viereinen suimu, jonka lattialle anoppi oli häävuoteen pedannut. Ja lahjomaton arki alkoi...

Kaikenlaista rainaa taitaa mielen pölyisistä sokkeloista löytyä, kun vain niitä joskus penkomaan ryhtyy! Ja tämänkin muistikuvan sysäykseksi riitti tuon vanhan sarjan taltioinnin katselu.

Niin, ensi kesänä voisimme siskon ja hänen miehensä kanssa viettää 200-vuotisjuhlia: he molemmat täyttävät 60 ja meidän molempien parien häistä täyttyy yhteensä 80 vuotta. Ja jos otetaan vielä pari lähisukulaista lisää, jotka täyttävät 50, niin saataisiin täydet 300-vuotisjuhlat...

ORAVIEN KEVÄTESIKKOHUUMAA

Toin anopin pellolle levinneitä kevätesikkoja talomme etupihan tyhjyyttään ammottavaan kukkapenkkiin, siihen kun ei ollutkaan noussut istuttamiani tulppaaneja. Pakkanen oli kulkenut liian läheltä ja sipulit tuhoutuneet. Osa perennoista nousisi kasvuunsa vähän myöhemmin.

Seuraavana päivänä kummastelin, miten niin pian joka toinen kukkanen oli hävinnyt, varsi kyllä oli jäljellä, mutta kukkaosa poissa. Sitä seuraavana aamupäivänä nousin koneeni äärestä venyttelemään ja olin juuri päässyt ikkunaan ihailemaan jäljellä olevien esikkojen keltaista rivistöä, kun huomasin piskuisen pörröhännän sipsuttavan siihen, nousevan takajaloilleen ja rupeavan kaksin käpälin kukkaa pidellen napsimaan sitä suuhunsa. Kopautin ikkunaan. Ei tulosta. Avasin oven ja tömistin. Varas livahti auton alle ja jäi vahtiin. Kurkistaessani ikkunasta uudelleen, näin kukkieni kimpussa nyt kaksi ahmattia. Se tihulainen oli hakenut kaverinsakin herkuttelemaan!

Hätistin ystävykset pois ja palasin työpöydän ääreen.

Illalla kukkapenkissä ei näkynyt enää mitään keltaiseen vivahtavaakaan!

Piha-asukeillemme ei siis riittänyt enää vintin karhuntaljojen kiveykselle nakkeleminen - nyt ne tuhosivat jo puutarhaakin!

Talvella rusakot pensaiden ja (piikkisten?) pensasaitojen kimpussa, kesällä oravaiset tihutöissään. Yritäpä siinä jotain kasvattaa, muutenkin himmeät ne viherrykset noissa peukaloissa... Siis niissä, jotka tököttävät siinä keskellä kämmentä!