JÄÄ HYVÄSTI

Niin, tuo aikaisempi runoni oli anopilleni, joka oli sitä 42 vuoden ajan ja sain runon syntymisen aamuna tiedon hänen poismenostaan. Tänään hänet siunataan. En pysty kuvittelemaan sitä, koska meidänhän piti tavata ensi kesänä, monen vuoden jälkeen. Nyt ei ole enää ketään, joka sitoisi minut entiseen elämään.Olisin halunnut olla saattelemassa häntä, hyvästelemässä, silittämässä. Mutta eihän minua kutsuttu, kun en ole enää perheenjäsen. Nuku rauhassa, anoppi, appi nukkuu siinä vieressä. Ajattelen teitä usein.

PIKAINEN AIVORAINA HÄISTÄ, NIISTÄ AMMOIN SITTEN VIETETYISTÄ...

Pieni talo preerialla-sarja palautteli mieleen ammoisia aikoja, niitä, jolloin neiti muuttui rouvaksi, emännäksi, pullukaksi, akaksi, muoriksi, omasaksi, ypeksi, 

miten milloinkin tuntui sopivalta... 

Ajauduin aatoksissani tuttuun kampaamoon, istahdin tuoliin ja katselin, kun kampaaja värkkäsi tukkani kanssa. Äkkiä hän huudahti: - Hui, huntu on väärinpäin! Olisit toki sanonut.

Hämilläni katselin peilikuvaani. En minä vaan mitään ollut huomannut. Jännitti muutenkin mahdottomasti.

Paluumatka häätanhuville köröteltiin kahdestaan, appiukon Mossella - vai olikohan se vielä se pikkuinen Fiiatti? No, ei se niin tärkeää lie, kumpi. Hääkakkua koetin takapenkillä pitää vakaasti paikoillaan, sulho kun taisi turhan kiireellä mutkat ottaa. Ehjänä se(kin) kuitenkin perille saatiin.

Sitten häämekkoon. Pikkusisko oli noin kuukautta aiemmin viettänyt omia häitään ja hänen pukunsa sopi minullekin erinomaisesti. Appi oli maksanut minulle heinätöistä palkkaa, vaikka en olisi halunnutkaan, sitä en vain ilennyt kertoa hänelle, toivoin, että sulho olisi sen sanonut... No, niillä rahoilla saatiin kumminkin morsiamelle kermanväriset kengät. Huntu oli vissiin oma (?), no, ainakin sitä kiinnipitävä kampaosuus kuitenkin roikkuu nyttemmin mökin makuulaverin yläpuolella, hääkuvan koristeena.

Kirkossa odoteltiin kärsimättöminä. Missä se kanttori viipyy? Vihdoin joku soitti hänelle ja hän, sulhon entinen opettaja, kiiruhti paikalle pikkutakkia päälleen kiskoen ja väittäen, ettei ollut tiennyt tilaisuudesta!!! Hän aloitti kiivastahtisen urkumarssin ja me juostiin sen tahdittamina alttarille ja vakuutettiin tahtovamme...

Hääjuhliin Lehtovaaran vanhaan pirttiin sulho kantoi käsivarsillaan pikkuruisen, 45-kiloisen morsionsa, häävalssina soi Tosca, kaunis kaihomielinen kappale, joka väitti meidän kaukaa toistemme luokse saapuneen, vaikkei me nyt niin kovin kaukaa sentään, alle 50 km:n päästä korkeintaan... Syötiin ja tanssittiin.

Hääyön viettoon morsiuspari pääsi vihdoin aamukuuden aikaan, kun viimeisetkin vieraat oli saatu kaikkoamaan, no, ainakin autoilleen kölläämään. Hääsviittinä toimi anoppilan yläkerran huoneen viereinen suimu, jonka lattialle anoppi oli häävuoteen pedannut. Ja lahjomaton arki alkoi...

Kaikenlaista rainaa taitaa mielen pölyisistä sokkeloista löytyä, kun vain niitä joskus penkomaan ryhtyy! Ja tämänkin muistikuvan sysäykseksi riitti tuon vanhan sarjan taltioinnin katselu.

Niin, ensi kesänä voisimme siskon ja hänen miehensä kanssa viettää 200-vuotisjuhlia: he molemmat täyttävät 60 ja meidän molempien parien häistä täyttyy yhteensä 80 vuotta. Ja jos otetaan vielä pari lähisukulaista lisää, jotka täyttävät 50, niin saataisiin täydet 300-vuotisjuhlat...