TUHKA TEKEE KAIKISTA SAMANLAISIA

Kyllä tämä mediamaailma on ihmeellinen, kauhistuttavakin! Jopa täällä korpien kätköissä saadaan seurata vaikkapa chileläisten kaivosmiesten pelastamisprosessia, lukea heidän yksityiselämästään pikku piirtoja myöten, kuten esimerkiksi siitä, miten pelastunut menikin rakastajattarensa lihapatojen ääreen, vaikka vaimokin oli tervetulojuhlat järjestänyt, tai päivittelyistä, miten huomion heihin kiinnittyessä maan muut tapahtumat siirtyivät valokiilan alta syrjemmälle. Nyt mainarit kuulemma ovat puuhaamassa maahansa työturvallisuussäätiötä, mikä onkin tietysti ihan tarpeellinen aie sinänsä, huomattavasti tärkeämpi uutinen kuitenkin, mitä nuo yksityiselämän riepottelut. Väkiselläkin tässä rupeaa pohtimaan, kuinkahan pitkälle julkisuus heidän elämäänsä vielä sotkeekaan!

Ja Facebookin avulla olemme erinomaisesti pysyneet kärryillä siitä, miten täällä meillä Suomessa kirkosta erotaan hirvittävää vauhtia ihan vain yhden telkkariohjelman takia. Siitä eroamisesta on tainnut tulla jo muotibuumi ihan ja kukapa nyt muotiasioissa jälkeen haluaisi jäädä! Paitsi minä jään aina; en ymmärrä sen päälle, en kai koskaan ole ymmärtänytkään. Minulle riittää ihan tavallinen elämä, kun sen vain kunnialla jotenkin saisi loppuun rehveltää. Mutta monenlaisia mielipiteen ilmaisuja sekin ohjelma on ennättänyt eetteriin jo livauttaa.

Kysynkin, mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, miten kukin elämänsä viettää? Voiko joku toinen määrätä, elätkö miehen vai naisen kanssa, vihitäänkö, rekisteröidäänkö tai siunataanko sinut vai ei jne? Jokaisella tulisi olla valta valita tiensä. Toiset kulkevat suoraan omantuntonsa ääntä seuraten, toiset sulkevat sen äänen mielestään ja joko rallattelevat eteenpäin tai sitten potevat koko elämänsä ajan pieleen mennyttä suuntaansa. Mikä lie loppujen lopuksi paras tie vai onko toinen toistaan kummempi, sen ratkaissee jokainen itse joskus Suuren Tuntemattoman eteen joutuessaan... Mutta valinnan vapaus täytyy olla. Ja tasa-arvoinen kohtelu kaikille, myös kirkon piirissä, olipa kyse seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tai NAISIHMISESTÄ pappina. Tasa-arvoa siis jo täällä ajassa, sillä lopussahan kuitenkin  "aequat omnis cinis" eli "tuhka tekee kaikista samanlaisia", kuten Seneca muistuttaa.

Onko niin kamalan vaikea ymmärtää, että se, mitä toisessa ihmisessä näemme ja arvostelemme, onkin kenties vain omaa projisointiamme, peilikuvaamme? Pitäisikö katse kääntää siitä peilistä omaan sisimpään ja kysyä, olisinko itse valmis tuomitsemaan itseni? Sillä mitä teen lähimmäiselleni, sen teen samalla itsellenikin...

PIKAINEN AIVORAINA HÄISTÄ, NIISTÄ AMMOIN SITTEN VIETETYISTÄ...

Pieni talo preerialla-sarja palautteli mieleen ammoisia aikoja, niitä, jolloin neiti muuttui rouvaksi, emännäksi, pullukaksi, akaksi, muoriksi, omasaksi, ypeksi, 

miten milloinkin tuntui sopivalta... 

Ajauduin aatoksissani tuttuun kampaamoon, istahdin tuoliin ja katselin, kun kampaaja värkkäsi tukkani kanssa. Äkkiä hän huudahti: - Hui, huntu on väärinpäin! Olisit toki sanonut.

Hämilläni katselin peilikuvaani. En minä vaan mitään ollut huomannut. Jännitti muutenkin mahdottomasti.

Paluumatka häätanhuville köröteltiin kahdestaan, appiukon Mossella - vai olikohan se vielä se pikkuinen Fiiatti? No, ei se niin tärkeää lie, kumpi. Hääkakkua koetin takapenkillä pitää vakaasti paikoillaan, sulho kun taisi turhan kiireellä mutkat ottaa. Ehjänä se(kin) kuitenkin perille saatiin.

Sitten häämekkoon. Pikkusisko oli noin kuukautta aiemmin viettänyt omia häitään ja hänen pukunsa sopi minullekin erinomaisesti. Appi oli maksanut minulle heinätöistä palkkaa, vaikka en olisi halunnutkaan, sitä en vain ilennyt kertoa hänelle, toivoin, että sulho olisi sen sanonut... No, niillä rahoilla saatiin kumminkin morsiamelle kermanväriset kengät. Huntu oli vissiin oma (?), no, ainakin sitä kiinnipitävä kampaosuus kuitenkin roikkuu nyttemmin mökin makuulaverin yläpuolella, hääkuvan koristeena.

Kirkossa odoteltiin kärsimättöminä. Missä se kanttori viipyy? Vihdoin joku soitti hänelle ja hän, sulhon entinen opettaja, kiiruhti paikalle pikkutakkia päälleen kiskoen ja väittäen, ettei ollut tiennyt tilaisuudesta!!! Hän aloitti kiivastahtisen urkumarssin ja me juostiin sen tahdittamina alttarille ja vakuutettiin tahtovamme...

Hääjuhliin Lehtovaaran vanhaan pirttiin sulho kantoi käsivarsillaan pikkuruisen, 45-kiloisen morsionsa, häävalssina soi Tosca, kaunis kaihomielinen kappale, joka väitti meidän kaukaa toistemme luokse saapuneen, vaikkei me nyt niin kovin kaukaa sentään, alle 50 km:n päästä korkeintaan... Syötiin ja tanssittiin.

Hääyön viettoon morsiuspari pääsi vihdoin aamukuuden aikaan, kun viimeisetkin vieraat oli saatu kaikkoamaan, no, ainakin autoilleen kölläämään. Hääsviittinä toimi anoppilan yläkerran huoneen viereinen suimu, jonka lattialle anoppi oli häävuoteen pedannut. Ja lahjomaton arki alkoi...

Kaikenlaista rainaa taitaa mielen pölyisistä sokkeloista löytyä, kun vain niitä joskus penkomaan ryhtyy! Ja tämänkin muistikuvan sysäykseksi riitti tuon vanhan sarjan taltioinnin katselu.

Niin, ensi kesänä voisimme siskon ja hänen miehensä kanssa viettää 200-vuotisjuhlia: he molemmat täyttävät 60 ja meidän molempien parien häistä täyttyy yhteensä 80 vuotta. Ja jos otetaan vielä pari lähisukulaista lisää, jotka täyttävät 50, niin saataisiin täydet 300-vuotisjuhlat...