KUNPA...

Soitin anopilleni, pitkästä aikaa. No, joku ajattelee, ettei hän mulle muka enää sitä ole, mutta mielestäni hän on. Hän on vain 20 vuotta minua vanhempi, joten oikeastaan ei paljonkaan. Molemmat olemme jo huomanneet elämän jääväämättömyyden, sen itsepäisen lähestymisen kohti sitä lopullista. Hänellä on ikää, minulla sairauksia, jotka molemmat voivat siirtää sen valkoisen portin ihan tuohon nokan eteen. Mikään teeskennelty mitätöinti siihen ei pysty vaikuttamaan. Hän on ollut lähinnä äidin asemassa sen jälkeen kun omasta äidistäni tämä maallinen aika jätti ja häntä (siis anoppiani) on ikävä, koska asun kaukana. Rakastan häntä; hän on osa perhettäni. Minun on ikävä.

Olin älyttömän nuori, kun tapasimme. Tuskin kouluni lopettanut. Aluksi ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska minä olin lähes just murrosikäni päättänyt, kokematon ja vasta oikeaa elämää kurkisteleva, opetteleva. Mutta ajan oloon, ja etenkin sen jälkeen kun hyvästelin lopullisesti oman äitini, hän oli ja on yhä rakkain niissä maisemissa. Toivon tapaavani hänet ensi kesänä ja silloin halaan häntä, tiukasti, rakastaen, hyväksyen, ikäihmisen elämää kunnioittaen. Kunpa hän saisi nukahtaa sitten aikoinaan rakastavien käsivarsien syleilyyn! Sitä samaa toivon itsellenikin.