MUN SISKONI

Olen sikkon luona kylässä. Kun lähden, otan hänet mukaani, istutan autoon ja pistän turvavyön tiukasti kiinni. Illalla vahtaamme telkkaria vierekkäin hänelle levittämältämme sohvalta. Kolmatta kertaa nauramme Putoukselle, jota sivistyneet ihmiset eivät katso, mutta mehän emme olekaan lähelläkään sivistyneitä, me ollaan vain syntymähulluja, joita elämä on pitänyt hengissä huumorin avulla..

Kun yöllä poikkean "puuteroimassa", hän teeskentelee olevansa hereillä, vaikka takaisin sänkyyn päästyäni kuulen, miten kamalan hereillä hän onkaan - ääni kantautuu makkariini asti. 

Miten onnellinen olenkaan siskoistani! Ensinnäkin kymmenen vuotta vanhemman veljeni lähtö pysäytti (lähes menehdyin itsekin silloin, koska pieni, suloinen oppilaani joutui tapaturman uhriksi samoihin aikoihin), sitten menetimme yllättäen minua viittä vuotta vanhemman siskoni, joka piti meidät penikat kurissa, kantoi minut, temppuilevan, syntymistään ihmettelevän ja rajojaan potkivan kartanolle, kun kukaan ei mahtanut muuta, leikkasi muka lettejä kasvattavien siskojen hiukset äidin pyynnöstä, piti jöötä... Menetys tuntui loputtomalta; hän sentään oli auttanut kaikissa elämän mutkissa, lähettänyt radionsa lukiolaiselle, majoittanut tämän nuoren avioliittonsa yksiön vaatehuoneeseen, ostanut vaatteita, ruokaa, järjestänyt kesätöitä... Ja nyt en enää voinutkaan maksaa hänelle takaisin, ainakaan tässä elämässä! Joka kesä käyn hänen kiveään silittämässä, itkemässä.

Silloin heräsin maailmaan, jossa ei ollutkaan enää ydinperheestäni minun lisäkseni jäljellä muita kuin kaksi sisarta. Silloin päätin, että me pidetään yhtä, tuli mitä tuli. Kun maailma kolhi heitä, minuakin siinä ohessa, ainoa turva oli sisko. Kenen muun luokse sitä olisi voinutkaan mennä? KIITOS!

Muuten... kerroin hänelle vasta tänä aamuna, että huomasin jo eilen hänen eriväriset sukkansa...