MUN SISKONI

Olen sikkon luona kylässä. Kun lähden, otan hänet mukaani, istutan autoon ja pistän turvavyön tiukasti kiinni. Illalla vahtaamme telkkaria vierekkäin hänelle levittämältämme sohvalta. Kolmatta kertaa nauramme Putoukselle, jota sivistyneet ihmiset eivät katso, mutta mehän emme olekaan lähelläkään sivistyneitä, me ollaan vain syntymähulluja, joita elämä on pitänyt hengissä huumorin avulla..

Kun yöllä poikkean "puuteroimassa", hän teeskentelee olevansa hereillä, vaikka takaisin sänkyyn päästyäni kuulen, miten kamalan hereillä hän onkaan - ääni kantautuu makkariini asti. 

Miten onnellinen olenkaan siskoistani! Ensinnäkin kymmenen vuotta vanhemman veljeni lähtö pysäytti (lähes menehdyin itsekin silloin, koska pieni, suloinen oppilaani joutui tapaturman uhriksi samoihin aikoihin), sitten menetimme yllättäen minua viittä vuotta vanhemman siskoni, joka piti meidät penikat kurissa, kantoi minut, temppuilevan, syntymistään ihmettelevän ja rajojaan potkivan kartanolle, kun kukaan ei mahtanut muuta, leikkasi muka lettejä kasvattavien siskojen hiukset äidin pyynnöstä, piti jöötä... Menetys tuntui loputtomalta; hän sentään oli auttanut kaikissa elämän mutkissa, lähettänyt radionsa lukiolaiselle, majoittanut tämän nuoren avioliittonsa yksiön vaatehuoneeseen, ostanut vaatteita, ruokaa, järjestänyt kesätöitä... Ja nyt en enää voinutkaan maksaa hänelle takaisin, ainakaan tässä elämässä! Joka kesä käyn hänen kiveään silittämässä, itkemässä.

Silloin heräsin maailmaan, jossa ei ollutkaan enää ydinperheestäni minun lisäkseni jäljellä muita kuin kaksi sisarta. Silloin päätin, että me pidetään yhtä, tuli mitä tuli. Kun maailma kolhi heitä, minuakin siinä ohessa, ainoa turva oli sisko. Kenen muun luokse sitä olisi voinutkaan mennä? KIITOS!

Muuten... kerroin hänelle vasta tänä aamuna, että huomasin jo eilen hänen eriväriset sukkansa...

HUIVIN SINISEN SAIN...

Aamulla satoi kevyesti lunta kun parkkeerasin LadyLinen eteen, yks auto lähti just sopivasti pois alta ja pääsin parkkiruutuun. Muuten pysäköintitila olikin lähes täynnä kadulta työnnettyä sohjoa. Mietin, mitenkähän sen taakse mottiin joutuneet pääsevätkään sompailemaan tielle takaisin...

Kun ylitin tietä, huikkasi vastaan pyöräilevä nuorehko mies tervehdyksen ja kysyi jotain autostani, kertoi itsellään olevan samanlaisen. Käytettynä ostettu. Kohtaaminen nostatti hyvänmielen -hymyn huulilleni ja se viipyi pitkään. Tanssiaskelin liityin toisten joukkoon.

Ja oi, miten ratkimukavaa meillä taas olikaan! Suunnilleen samanikäisistä naisista koostuva ryhmämme on vertaansa vailla! Sanat sinkoilevat ja huumori kukkii siten kuin se naisporukassa vain voi. Osaamme nauraa omille kömmähdyksillemme; eihän sitä enää tällä iällä mitään ballerinoja sentään... Mutta kuntoilun otamme tosissamme, nyt siihen alkaa olla jo pakkokin.

Muistan kun tässä taannoin huomasimme "harjoittelevamme", kuka missäkin telineessä temputen seuraavaa ryhmätuntia varten Sinistä huivia ja kun kaikki sanat eivät millään löytäneet tietään kielen päälle, "läksytimme" niillä itsemme; vielä sen samaisen illan puitteissa ne on osattava, juutuupista kyllä löytyvät! Ryhmällämmehän on joillakin tunneilla tapana viedä voimaa vaativat osuudet läpi tutun musiikin mukana laulaen ja se on todella hauskaa. Marjut-ohjaajamme on iloinen nuori nainen, joka tempaa mutkattomuudellaan välittömästi mukaansa. Oikeastaan kaikki LadyLinen tytöt jaksavat pysytellä yhtä hyväntuulisina, olivatpa sää- tai muut olosuhteet millaisia hyvänsä, aina ne ystävälliset sanat ja iloinen hymy löytyvät.

Mutta nauruhan pidentää ikää, kuten joku tutusti totesi. Siihen tokaisin, etteihän tässä muuten enää elossa oltaisikaan ellei huumoria osattaisi. Ei nykymaailman elämänmenoa voi toisin enää käsitelläkään, on se niin julmetun huvittavaa! Kun on vielä se kielletty sanakirjakin...

TILUKSIA, TAIMIA JA SAMMAKOITA

Mummi ja ukki lähtivät metsäretkelle, tiluksia katselemaan. Ukki näki tietenkin jokaisen kasvamaan lähteneen taimen, hymisi ja murahteli mielihyväänsä ja nosteli maahan painuneita pystympään, mummi taas pysähtyi tuon tuostakin kuvaamaan ja ihastelemaan kummallisesti kasvamaan vääntynyttä vänkkyrää tai surkuttelemaan sodan aikana puihin kiedottuja piikkilankoja, jotka olivat osittain tunkeutuneet kasvavan puun sisälle. Mummia heikotti, kun hän ajatteli puun kärsimyksiä – hän melkein tunsi kehossaan piikkien tuimat puraisut ja kuuli korvissaan puuparan kipeät voihkaisut.

Kevätlumet olivat jättäneet jälkeensä pikkuruisia vesilämpäreitä ja niihinhän se ukki tietenkin suorilla suunnisti, tepasteli ja lompsutteli.

- Sinähän olet just kuin Pinja, sehän hyökkää jokaisen vesitipan kimppuun läprästämään heti kun sellaisen näkee. Taitaa olla perinnöllistä, mummi vihjaisi ja katosi salaperäisenä kuhisevaan metsään. - Peppi on kuitenkin kasvanut teidän molempien yli jo, hän vielä murjaisi etsiessään samalla jalkojensa alta kadonnutta kovaa pohjaa. Suo vetelähän se siinä koetti imaista mummin lyhyttä jalantumppua juurta myöten, mutta mummihan näppäränä tyttelinä, suolla lähes ikänsä temmeltäneenä tempaisi tottuneesti koipensa ahnaana ammottavasta kidasta ja hoiperteli kankaalla kohoavan muurahaispesän luokse. Siinäpä tarjoutuikin uusi otos kameralle, sillä jokin suuri käpälä oli käynyt pesää hämmentelemässä.

- Tuon minä eilen näin, ukki selitti. - Halusin sinutkin tuoda sitä katsomaan, hän lisäsi. - Ei kai sinua vain pelota?

- Höh, mummi vastasi tyhjentävästi. Ikään kuin en ikäni olisi karhujen kanssa samoilla vainioilla taapertanut, hän mietti itsekseen, mutta ei vaivautunut pukemaan ajatuksiaan sanoiksi. Leikillähän se ukkikin...

Mummi kierteli ja kaarteli pesän ympärillä, näppäili kuvia, osassa niistä ukki mukana metsästäjän ilmeineen ja sitten muurahaisten ilmeet... Niitä oli hankala pyydystää näkyville ja kamera taisi ottaa muutaman turhautuneen napsahduksen epätoivoisessa koetuksessaan.

Soramontulla istahdettiin kaivanteeseen muodostuneen lammikon reunalle kaatuneen pökkelön päälle, kaivettiin retkieväät esille ja mummi lauloi haikeana veteen katsellessaan ”Rannalle erämaajärven mies nuoren vaimon toi…”

Jo neljäkymmentä vuotta aiemmin siinä oli istuttu, samassa asennossa, toinen toistaan halaten ja sama kuvio oli toistettu vuosi vuodelta.

- Ajattele, 40 vuotta sitten minä kosin sinua vappuna, mummi huomautti. - Olin käymässä luonasi Turussa…

- Yhym, oli vastaus ja siihen sisältyi monta tulkintaa. - Mutta oletko nähnyt yhtään sammakkoa vielä tälle kesälle?

Mummin suu pyöristyi ensin, sitten hän hivautti mieleensä tulleen ajatuksen ohi. Huis tuosta pois vaan paha peikko… Onneksi järki oli jo vähän kasvanut ja tunto tottunut toisen juoksuun. Huumorillahan siitä selviää…