YKSINÄISYYS

Eilen joku haikaili paluuta entisiin aikoihin, niihin, jolloin perhe oli koossa, sillä silloin ei tarvinnut kärsiä ainakaan yksinäisyydestä, vaikkei useimpia nykyajan helpotuksia ollutkaan. Olin niin samaa mieltä hänen kanssaan! Olisin ottanut takaisin jopa ne kestokykyni ylittäneet hetketkin, kunhan minun vain ei tarvitsisi olla yksin. Tosin aika on armeliaasti himmentänyt senaikaiset tunnelmat, joten en varmaankaan täysin ymmärtänyt, mitä toivoin, mutta on se yksinäisyys niin paha peikko monelle meistä, että sitä ei soisi kenenkään kokevan.

Illalla olin juuri palannut muutaman tunnin vierailulta tyttäreni luota tähän hiljaiseen, tyhjään asuntoon ja tunsin taas niin riipaisevan lohdutonta yksinäisyyttä ja toisten ihmisten läsnäolon kaipuuta, että melkein hyppäsin takaisin ratikkaan palatakseni lapseni luokse kysymään, saanko tulla yöksi. Tietenkin olisin saanut, kysymättäkin, mutta näitä lähes ylitsepääsemättömiä hetkiä on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana niin paljon, että tiesin, ettei se pakenemalla kummenisi, joten pakotin itseni peiton alle Areenan ohjelmistoa katselemaan ja siihen onneksi nukahdinkin. Tämä kaikki, yksinäisyyskin, on vain kestettävä. Kaupungin rientoihinkaan kun ei tee yksin mieli mennä.

Olen usein miettinyt, että valitseeko ihminen itse kaiken tässä elämässä tapahtuvan jo ennen syntymäänsä. Tehnyt synnyttyään elämänvalintoja kulkien koko ajan kohti tätä? Oppiakseen Elämän koulussa? Siten olisin ihan itse syypää tämänhetkiseen olotilaani, mutta toisaalta, kenenkäpä muunkaan syytä se voisi olla. Miten yksinäisyyden tunteen saisi aisoihin?