Tämä päivä tulvauttaa mieleeni paljon muistoja. Viimeisimmät niistä hetkistä, jotka vietin äitini vuoteen vieressä ja seurasin hänen elämänliekkinsä sammumista.
Kuului huokaus, kuin joku olisi puhaltanut liekin sammuksiin, ja lähtöhetken huomasi selvästi.
Puhumaton, sängyn päädyssä odotellut iso hoitaja katsoi äitini silmiin lampulla ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Äitini silmät jäivät auki ja minä silitin ne lempeästi kiinni. Hengityskone huokui vielä ilmaa elottomaan rintaan, se tuntui oudolta, mutta paikalla ollut toinen, kiltti hoitaja halasi minua ja kertoi, että vain lääkäri saa sulkea koneen.
Veljeni tytär oli saattanut äitiä, mummuaan siis, kanssani, ja hetkeksi takerruin häneen - oli tuntunut niin hyvältä, kun minun ei ollut tarvinnut yksin lähettää äitiä taivasmatkalle, olinhan itsekin vielä toipilas.
"Hyvää matkaa, äiti/mummu! Muista mennä valoa kohti!" kuiskasimme ja lauloimme säröilevän lähtövirren.
Maailmasta oli tullut hetkessä oudon tyhjä ja kuoreton.
Tänään äiti täyttäisi 100 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti