Näytetään tekstit, joissa on tunniste keiju. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keiju. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. helmikuuta 2013

YÖN HELLÄ SYLI?

Yön hellä syli on mennyt. 
Karu todellisuus hyökkää jälleen meihin taviksiin.
Arki. Harmaa. Tavoitteeton. 
Auringoton. Lohduton.

Taas yksi uusi päivä odottaa,
että haahuilisimme sen läpi kuin ei mitään. 

Onko pakko? 
Jos kukaan ei tarvitse? 
Jos vain peitto odottaa saadakseen kätkeä alastomuutemme? 
Jos vain luomet vartoisivat lupsahtamistaan? 

Jos?

Tällaista ei saisi kirjoittaa. 
Se aiheuttaa ahdistusta. 
Pitää ajatella heitä, jotka elävät toisaalla,
omissa maailmoissaan. 

Ja heitäkin, jotka mieluusti olisivat vierellämme,
mutta velvollisuudet ja sairaudet pitävät loitolla. 

Ja jotkut vain eivät salli, että joku hengittää ilman naamaria.

Ajatella aina vain muita, ei itseämme?
Ja jos, niin silloinkin olemme itsekkäitä...
Ollaanko me luusereita?


perjantai 30. joulukuuta 2011

TÄÄ TOIVOO SINUT IKUISIKSI AJOIKSI KEIJUKSI

- Tää toivoo sinut ikuisiksi ajoiksi keijuksi. Ja sillä on hieno sininen tukka. 
- Kiitos. Tää pikkukarhu ei kuole koskaan eikä kasva. 
- Sopiiko että tämä keiju kuoriutuu kohta? 
- Eikö ne keijut synny kukista?

Toisella ruskea, toisella turkoosihuivi tukkana, piiiiitkänä, vyöllä päähän kiinnitettynä.

- Tää käyttää voimiaan hyvään tarkoitukseen. 
- Se sai rakkausvoiman ja tulivoiman, myös vesivoiman 
(koska kukat huoneessa kuivahtaneet)
 ...ja pelotteluvoiman.

Joulumekko vaihtuu vaaleanpunaiseen keijuasuun...

Kun mummina tuota kuuntelee ja katselee, mitä muuta enää elämältä tahtoo?

maanantai 20. syyskuuta 2010

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku
Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta
Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.
Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.
Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa
Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 



lauantai 8. elokuuta 2009

MAALAISHIIREN JULKISTUSTA...

Juhlittiinhan sitä. Julkistamista. Kun se kaupunkihiiri halusi juhlia maalaishiiren kirjojen valmistumista...

Vaikka tiukoille se otti. Kun julkisuutta ei halua eikä naamaansa vieraille näyttää. Mitä siitä nyt ees näyttäisikään? Tokko juuri hurraamista löytyisi...

Sitten maalaishiiri ryhdistäytyi; olihan se oma tyttökin perheineen paikalla ja yksi sisar ainakin muutamine jälkeläisineen, kummityttökin ja toisen sisaren tyttö perheineen... Että jos nyt sitten ihan sukulaisten kesken vain... Harmi , että se oma poika ei päässyt tulemaan.

Ihmeesti sitä syötävää ja juotavaa löytyi, mutta eihän osallistujia monta odotettukaan, lehdistön edustajista nyt puhumattakaan. Kotiniemellä lomaili siihen aikaan yksi ainoa perhe (vain muutama vuosi sitten koko niemi olisi ollut TÄPPÖSEN TÄYNNÄÄN!), mutta se ainoa olikin just se kaupunkihiiri miehineen ja äiteineen. Kaikki mukanaolijat esiintyvät jommassa kummassa kirjassa, joten omaa juhlaansahan he periaatteessa viettivät, ainakin tästä maalaishiirestä siltä tuntui ja herkultahan se maistui.

Oikeastaan olisihan sinne vielä mahtunut enemmänkin, kyllä maalaishiiri olisi sen kestänyt! No, ainakin tontut ja peikot kuijottivat puiden ja aitan suojissa ja pieni ryhmä keijukaisia heilutteli katon harjalla siroja sääriään, osallisiahan hekin...

Lapsenlapset esittivät äitinsä kanssa laulua, johon liittyi vastustamattomasti myös tanssahtelua ja hyppelyä, kaupunkihiiri piti pienen puheen, vävy paistoi lättyjä, joten ohjelmaakin oli.

Kiitos, kaupunkihiiri, ja kiitos kaikille muillekin mukana olijoille, ihmeestihän tästä maalaishiirestä sitä juttua irtosi, loppujen lopuksi - kenenkään ei tarvinnut enempiä edes kysellä. Jokaista taisi jopa lopuksi pikkuisen unettaa... ;)

Ja saatiinhan taas yksi syy yhteiseen illanviettoon!

LUETUIMMAT