Yön hellä syli on mennyt.
Karu todellisuus hyökkää jälleen meihin taviksiin.
Arki. Harmaa. Tavoitteeton.
Auringoton. Lohduton.
Taas yksi uusi päivä odottaa,
että haahuilisimme sen läpi kuin ei mitään.
että haahuilisimme sen läpi kuin ei mitään.
Onko pakko?
Jos kukaan ei tarvitse?
Jos vain peitto odottaa saadakseen kätkeä alastomuutemme?
Jos vain luomet vartoisivat lupsahtamistaan?
Jos?
Tällaista ei saisi kirjoittaa.
Se aiheuttaa ahdistusta.
Pitää ajatella heitä, jotka elävät toisaalla,
omissa maailmoissaan.
omissa maailmoissaan.
Ja heitäkin, jotka mieluusti olisivat vierellämme,
mutta velvollisuudet ja sairaudet pitävät loitolla.
Ja jotkut vain eivät salli, että joku hengittää ilman naamaria.
Ajatella aina vain muita, ei itseämme?
Ja jos, niin silloinkin olemme itsekkäitä...
Ja jos, niin silloinkin olemme itsekkäitä...
Ollaanko me luusereita?
2 kommenttia:
joskus elämä voi kulkea tätä rataa, uskon että kaikella on aikansa. Olen läpi kulkenut kärsimystien ja itkut itkenyt. Nyt on itsenäinen ja olisi myös yksinäinen ilman lasten perheitä ja paria ystävää.. Älä sitä sure, että ahdistaa lukijaa.. Heitä kyllä jotka elävät juuri samaa aikaa "ei voi hengittää ilman naamaria"
Muutos lähtee päätöksistä ja teoista joita itse joutuu tekemään.. Toivon ilon pilkahddusta lumen keskelle, punatulkkuja ja talitinttejä livertelemään iloista laulua.
Kevät on kohta. Kuulemma se täällä etelässä tulee yllättäen ja aikaisin. Sitä odotan. Että pääsen juoksemaan kaupungin ympärille, saartamaan sen. Kiitos lohduttavista sanoista, <3
Lähetä kommentti