TAKOTSUBO 2

Seuraavat päivät sujuvat lähes normaalisti, mutta neljännen päivän aamu valkenee jotenkin epätodellisena, sydän sytkähtelee... Huippaakin hiukan, silloin tällöin, muttei niin, etten kauppaan kykenisi. Mieleeni juolahtaa, josko sittenkin pistäytyisin kauppareissun aluksi ensiavussa tarkistamassa, oliko siinä rintakivussa kenties jotain vakavampaa, joten soitan sinne ja saan kehotuksen tulla kokeisiin.

Karautan autolla sairaalan pihalle, ilmoittaudun ja vuoroni tullessa ihana nuori naislääkärityttö (hih, silmissäni kaikki nykyiset lääkärit ovat vielä lähes lapsia) tutkii, määrää verikokeisiin - ja kertoo kohta, että ambulanssi on tulossa, minulla on meneillään

sydäninfarkti ja minut viedään keskussairaalaan! Sydänentsyymit kun ylittävät normaaliarvot monisatakertaisesti. Sen jälkeen olen kai jo niin sekaisin ja yllätetty, että ajattelen jopa ehdottaa, josko ajettaisiin asuntoni kautta saadakseni auton pois sairaalan parkista sekä voidakseni kerätä mukaani kaikkea tarpeellista, mutta tajuan kyllä heti ajatuksen mielettömyyden, ambulanssilla kun yleensä on kiire ja hoppu saada potilas hoitoon, joten ilmoitan vain lapsilleni, mitä nyt tällä kertaa on meneillään ja että auto pitäisi saada kotiin.

Molemmat lapset putkahtavat sairaalaan myöhemmin jännitystään ja pelkoaan peitellen, murhe silmissään, mutta muuten tekoreippaina, positiivisina, ja tunnen taas tahtomattani aiheuttaneeni heille uuden säikähdyksen. He helpottuvat huomattavasti nähdessään minut entisenlaisena, normaalina äitiliininään ja lastaavat kaappiin mukanaan tuomansa tarvitsemani välttämättömät kapistukset.

Ja pistosrumba jatkuu - on verikokeita, nesteytystippaa, sydänkäyrää, napapiikkejä, verenpaineen mittausta, yötarkkailua jne. Pian käsivarteni ja vatsani ovat laajenevien mustelmien peitossa. Mutta hoitajat ovat ihania, reippaita, nauravaisia, kaikessa apuun joutuvia, jaksavat vielä kuunnellakin. Huonekavereiden kanssa rupatellaan kuin olisi oltu ikiaikaisia tuttavia, nauretaan paljon ja se tekee eetvarttia yksinäisyyden tunteissa kamppailevalle.

Seuraavana aamuna oikeaan käteeni työnnetään paikallispuudutuksessa ohut katetri. Sen kautta ruiskutetaan varjoainetta, mikä aiheuttaa hetkellisen kuumotuksen tunteen ja luulen pissanneeni alleni, mutta röntgenlääkäri selittää, että se on vain tunne, varjoaineen aiheuttamaa. Kipu kestää vain hetken, mutta katetrin työntämisen tiedostaa ja kun toinen katetri viedään toisen rinnalle, että sydämen vasemmasta kammiosta saataisiin kuva, kokemus on epämiellyttävä, mutta ei liian. Huonetoverini ovat vakuuttaneet, ettei toimenpidettä tarvitse pelätä ja totean heidän olleen oikeassa.

Sepelvaltimoni ovat puhtaat, joten pallolaajennusta ei tarvita, mutta vasemman kammion kärjessä on liikehdintää, joka tarvitsee hoitoa. Lääkäri kertoo tulosten viittaavan takotsubo-oireyhtymään, joka aiheutuu siitä, kun on ollut paljon ikäviä asioita, järkytystä, pitkäaikaista ahdistusta, murhetta ja stressiä. Tunnistan sanan, koska olen lukenut siitä sekä katsonut sitä koskevan ohjelmankin telkkarista ja totean ääneen: särkynyt sydän. Lääkäri nyökkää ja kertoo sitten tulevasta lääkityksestä. Hän tietää, etten kolesterolilääkitystä ota, sillä kokemukseni siitä ovat huonot ja haluan kävellä kivutta, omin jaloin loppuelämäni vuodet. No, kolesterolimäärä veressä ylittää vain himpun verran suositusarvon, ja koska vanhemmalla iällä sitä on tietty määrä oltavakin, niin saan vain verenohennuslääkkeen kuukaudeksi entisten verenpainelääkkeiden lisäksi. Kuukauden päästä on kontrolli, toiveena, että ylimääräinen liikehdintä olisi rauhoittunut ja pääsisin taas normaaliin elämänrytmiin mukaan.

Helpotus on valtava. Se ei siis ollutkaan varsinainen sydäninfarkti, vaikka tämäkin oireyhtymä on kuulemma yhtä tappava, ellei kammion kärjen levottomuutta saada rauhoittumaan. Se voi nimittäin liikehtiessään aiheuttaa tukoksen, joka kulkeutuessaan aivoihin tekee tuhojaan. 

Lähtiessäni rutistan hoitajaa, kiitän huolenpidosta ja erinomaisesta ruoasta – kesähousujeni liitingistä päätellen sitä on ollut riittävästi. Taputan sänkyni päätyä, kiitän sitäkin ja lausun toiveeni, ettemme enää ikinä tapaisi. Huonetoverini pääsee kotiinsa samaan aikaan, kävelemme hissille ja erotessa halaamme, tietenkin, olenhan kova tyttö halaamaan. 

Siispä nyt on vain jotenkin koetettava karkottaa mielestä pois tuskaisat ajatukset, jotka öisin valvottavat ja pistävät kieriskelemään, mutta miten, se onkin jo haastavampi kysymys, olenhan karsinut jo päivistäni kaiken ylimääräisen, välttelen mielipahaa tuottavia ohjelmia, kirjallisuutta, kipeitä kohtaamisia sekä kaivan sieluni syövereistä esiin kaiken kirjoittamalla, osin blogiini, mutta pääosin päiväkirjaani. Terapoin siten itseäni, mutta riittääkö se?

Auttaisikohan jonkinlainen aivopesu?

***

Tässä lisää aiheesta: https://drseb.com/fi/sarkyneen-sydamen-oireyhtyma/
ja tässä: https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/takotsubo/

***

Niin, alun perin kirjoitin tästäkin vain päiväkirjaani, mutta sitten hoksasin, että tämähän voisi käydä esimerkkinä siitä, miten terapoin itseäni kirjoittamalla. Tämäntyyppinen terapiamuoto on nimittäin pitänyt minua elämän syrjässä kiinni jo vuosikymmenet, muutenhan olisin läkähtynyt, kun asioista ei voinut puhua. Kuitenkaan noihin yöllisiin valvomisiin kirjoittamisellakaan ei tunnu olevan helpottavaa vaikutusta, joten kun herään ja ikävät asiat tunkevat mieleen, nousen suosiolla telkkarin ääreen ja tuijotan ohjelmia, kunnes pää nuokahtelee, ja toisinaan uni tuleekin heti, kun kömmin takaisin peiton alle, mutta ellei tule, avaan koneen ja kirjoitan iltaan asti. 

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005826070.html