PETI JA PUURO

Mökkireissun lopuksi ennätettiin melkein viime tipassa Suomussalmen kesäteatteriinkin, olihan viimeinen mahdollisuus nähdä se. Aiemmin ei muka keretty. Vähän erilainen tämä oli kuin aikaisemmat, alussa ajattelinkin, että ehkä jotain siitä välistä olisi voinut jättää pois, mutta nyt jälkeenpäin tarkasteltuna kaikkihan ne kuuluivat siihen kokonaisuuteen, juonenkulku on selvä. Eero on aina Eero, lajissaan lyömätön, ja Settiä olen aina ihastellut. Hän taitaa muuten olla peräti sukuakin minulle. :) 10 000:n kävijän raja meni rikki tänä kesänä, nyt viimeisessä näytöksessä katsojia oli noin 1500, no, jonkin verran alle. Aurinko porotti päähän, mutta parempi se kuin vesisade.

Ohjaaja Ulla Schroderus oli saanut Kainuun maakuntajuhlassa (jossa muuten juhlittiin 100-vuotiasta Nälkämaan laulua) Pro Kainuu -palkinnonkin, että silleen ja onnea tietenkin kahmalokaupalla. Ylpeä saan taas olla synnyinseudustani.
Laitanpa tähän linkin Pauskan blogiin, siellä on kerrottu tästä ja koko Suomussalmen teatterista varsin seikkaperäisesti. Kiitos, Pauska!

LAPSUUSMAISEMISSA

Rupesin viime kesänä rustaamaan runoa lapsuudentoverilleni, mutta se muuttuikin itsekeskeiseksi yksinpuheluksi, kun ilmoille purskahtivat mielessä kipuilevat tunteet ja ajatukset. Muistoissa pyörähtivät edellisen loppukesän tunnelmat, eikä paperille ilmestynyt tekele muistuttanut lainkaan onnittelurunoa.

Istun kaupungissa, kaukana rannaltani.

Kurkkuani polttaa,

rintaani hyökyy eron kipeys

ja

ikävä tikkaa naskalilla reikiä sydämeeni:

Lapsuuteni leikkitoveri, sydämeni sisko,

lähtee kotiniemeltä

taas kerran.

Viimeinenkin lapsuudentoveri

kaikkoaa,

kylä hiljenee jälleen

enkä tiedä,

koska näemme taas…

Maailma houkutteli kaikki pois kylästämme, se sirotteli meidät ympäri maata, osin maapalloakin. Harvakseltaan, väliin vuosikausienkin tauon jälkeen tapaamme ja silloin olemme jo melkein kuin vieraita, hyviä tuttuja tosin, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla toisistamme vieraantuneita. Maailma on vyöttänyt meidät kokemusten koviin vaippoihin, se on takonut sisimpämme ympärille tiukkoja ja läpipääsemättömiä kerrostumia eikä niitä helposti avata.

Se koskee, se kaapaisee sydänalasta niin kipeästi! Tuskailen, ikävöin ja aprikoin, onko vain minuun pesiytynyt tuo sitkeä haikeus, pohjaton kaipaus kokea vielä nuo lapsuuden huolettomat päivät, jolloin pikkusiskojen kanssa kiiruhdimme niemelle ilman rihman kiertämää ikuisesti paistavan auringon ruskeiksi paahtamina leikkimään, uimaan, nahistelemaan, milloin mitäkin…

Silloin oltiin turvassa. Aina löytyi leikkikavereita ja aina jossakin taustalla häilyi tieto, että aikuisia oli lähettyvillä; paha ei päässyt meihin.

Niin, myönnän – olen yhä riippuvainen tuosta kotiniemestä puutteineen päivineen, karhuineenkin. Niitä en vieläkään osaa pelätä; onhan niitä täytynyt olla maisemissa kautta aikojen eivätkä ne ole haitanneet ennenkään. Miksi siis nytkään?

Samalla tavalla istun mökkini portailla, odotan hetkeä, jolloin satumaailma avaa ovensa taas... Selena, Helena, Anna ja Kaapo... Ripsasta, Rennestä, Reijasta, Justiinasta ja Pepestä puhumattakaan...

Usein huomaan kummastelevani, miten osaisin elääkään ilman synnyinseutuani, ilman alitajunnassa uinailevaa rauhoittavaa tietoa siitä, että siellä se koti yhä odottaa rakastavana, lämpöisenä ja parantavana...

Toisinaan taas mieltäni ahdistaa järjetön pelko siitä, että kotikylä, eloni hautomo, olisi pikku hiljaa häipymässä menneisyyteen, häviämässä olemattomuuteen, katoamassa unhoituksen yöhön. Miten käy juurillemme, jotka ovat porautuneet lähtemättömän syvälle maan uumeniin? Mihin lastemme perintömaa katoaa? Hukkuuko se Kiantajärven aaltoihin? Vyöryykö rantapenkereiden mukana saavuttamattomiin? Vai meneekö myötyriään metsän peittoon?

En pääse rannalleni enää yhtä usein kuin ennen, vaikka kaipaus on polttava. Ja niinä kertoina kun pääsen, kuljen lapsuuskotini ohi kuin usvassa, sillä koti-ikävä hyökyy virtana ylitseni ja tuntuu kuin hukkuisin siihen. Kuin virran pyörteet imaisisivat loiskahtaen mukanaan syvyyksiin…

Olenko jäänyt keskenkasvuiseksi, kun en osaa luopua? Eikö minusta ikinä tule aikuista? Miten lapseni voivat aikuistua, jos äiti jättää kasvunsa kesken?

Vai tätäkö se vanheneminen on?