SINÄHÄN SE OLETKIN...

Liitelin unten kultamailla. Siinä erään kälyni tuttavista oli määrä saapua yömyöhällä kesäpaikkaamme. 
Havahduin johonkin aikaan varovaiseen koputukseen
ja outo ilmestys ovenraossa supitti: 
- Pinjalla on kova päänsärky, oksensi äsken. Onko teillä särkylääkettä? 

Oho, se vierashan siinä! olin oivaltavinani ja virkoin iloisesti: - Ai, sinä tulit, nousin istumaan ja valmistauduin kättelemään. Jostain syystä se kuitenkin jäi tekemättä. Ihmettelin mielessäni, miksi vieras tuli kysymään lääkettä.
Miksei se tytär tullut? Tai käly...

Pohdin samalla, miten maailmassa minä kehtaan tässä hupsista-yöpaidassani mennä purkautumaan laukuilleni. Vieras katosi onneksi hetkeksi ovensuusta ja pääsin pujahtamaan laukkurovion luokse.

Lääkelaukkua tonkiessani unenpöpperöiseen päähäni jysähti valonsäde... Viimeinkin.

Ja niin voin todeta tyttärelleni tyynesti hänen palattuaan, 
että sinähän se oletkin... 

Ikään kuin...

Mutta olisinpa halunnut nähdä tyttäreni ilmeen, 
kun olisin kättä työntänyt ja esittäytynyt. Hih.

MÄNTY NIMELTÄ KOIVU...

Mieheni sisar (kälyköhän tuo on?) istahti lammen levähdyspaikassa männyntaimen viereen, ihaili ja hyväili. Virkkoi sitten muina miehinä: ”On se tämä koivu kyllä ihana!”
Toivuttuamme älyttömästä purskahduksesta (onneksi ollaan sitä sukupolvea, joka vielä sentään erottaa männyn koivusta) kälynen painotti, että tämän kunniaksi pitää puu nimetä, ehdottomasti. Ja niinpä sitten puun nimeksi vihittiin... öh siis kastettiin... Koivu. Eli mänty nimeltä Koivu…
On se niin ihana se ottosisko, se lisko. Hellyydellä aina häntä ajattelen.