HERKÄLLE ELÄMÄN KUNNIOITTAJALLE EI OLE TILAA RAKKAUDEN MAJATALOSSA?

Eräässä ryhmässä pohdittiin maailmaa ja sen käytäntöjä. Eräs jäsenistä tarkasteli asioita monelta kantilta ja se herätti kipeitä vinkaisuja muutamilta osallistujilta. Kirjoittaja ei nimittäin kyennyt sopeuttamaan sanojaan suussa sulaviksi, vaan kertoi totuuden selvin sanoin, tosin (melkein) kaikkia osapuolia kunnioittaen, mutta sekin oli pahasta.

 Mitä minuun tulee, niin osaan kirjoittaa vain mitä itse tiedän ja koen, ja se jää tosi kapeaksi näkökulmaksi. Lennän tunteilla, en tiedolla enkä järjellä. Olen koko ikäni elänyt ns. rakkaudella koko maailmaa kohtaan, mutta muuan vuosi sitten huomasin, että sehän toimikin hyvin vain siitä syystä, että minulla itselläni oli kaikki hyvin. Nyt, vihdoinkin herättyäni maailman oikeaan pahuuteen, koetan taistella pois katkeruudesta, (jota aina ennen muka ihmettelin!) ja jokin totuuden torvi voisi liipata sitä kynnystä (muillekin) matalammaksi. 

Että tähän ikään pääsin pelkällä rakastamisella, on itsellenikin suuri ihmetys. Kuinka moni meistä pääseekään sillä loppuun asti, kokematta sitä suurinta menetystä - kaikkein lähimmän rakkauden osoittautumista pelkäksi manipulaatioksi ja uneksi?! Ja oikeudenmukaisuuden kulkemista terveemmän ja vahvemman "oikeuden" kautta? 

En tosin ole yksin tässä asiassa, mutta jotkut toiset osaavat puolustautua alusta asti. Minussa vain oli yksi todella aivan hirvittävä ja tuomittava puoli (alistumisen ohella) - en nimittäin salaillut tunteitani enkä puolustautunut, sen sijaan puolustin kaikkia muita, myös kaltoin kohtelijoitani! Ja se koitui tappiokseni. Herkälle elämän kunnioittajalle ei tunnu olevan tilaa rakkauden majatalossa.