JOSPA JOKU JOSKUS...

Junaradan vieressä, kohtisuoran kallioseinämän harjalla kököttää omakotitalo. Se on kiehtonut minua alusta asti. Se on asumaton, vain sammaloituneet piharakennukset kertovat, että joskus se on ollut jonkun koti. Yläkerran ikkunoista olisi huikea näköala kaikkialle, pihalla olisi tilaa autoille, sillä myös vieraiden autot sopisivat siihen; heidän ei tarvitsisi ympäri kaupunkia etsiä sellaista parkkipaikkaa, johon saa pysäköidä kauemmin kuin 2-4 tuntia.

Kuka siinä on asunut? Miksi se on nyt autiona? Ovatko radan rakennustyöt vaurioittaneet sen rakennelmia niin, että se on pitänyt jättää? Mikä tulevaisuus sillä on? Näitä pohdin, kun katselen taloa korkealta. Eräänä yönä uskottelin itselleni, että alakerran ikkunoista näkyi valoa ja tunsin valtavaa iloa; ehkä joku Peppi Pitkätossun sukulainen on vihdoinkin majoittunut sinne? Se oli kuitenkin ennenaikainen ilo, sillä myöhemmin hoksasin kadun valojen heijastuvan ikkunoista.

Mutta kukapa tuon tietää - jospa joku joskus...

HAA!

Kävin katsastamassa tarjotun asunnon.
Valkoista, valkoista, valkoista kaikkialla. Kovin steriiliä.
Persoonatonta? Siispä minun on taiottava siihen persoonaa.
Näköala ei kyllä huikaise muuten kuin huikaisevan ylhäältä sijaitsevalta parvekkeelta katsottuna.
Ja taivashan on aina huikaiseva!
Onneksi on punainen sohva ynnä muita värikkyyksiä.
Ja vaatehuone yhtä komian kokoinen kuin tämänhetkinen keittiöni!
Mitä jos ottais siihen vuokralaisen? HAA!

Ja HIH, soitin sille entiselle asukkaalle myöhemmin,
kysyin, oliko hänen tarkoituksensa jättää sohva olohuoneeseen.
Nätti, joka olisi hyvin sopinut minulle...
Hän ihmetteli, että mikä ihmeen sohva, siellähän oli vain yhden istuttava nojatuoli, jonka hänen tyttärensä ottaa...
Näinkö harhoja?

Pöhköhullupaukapää taas? Minä siis.