lauantai 24. marraskuuta 2012

MITEN OLISINKAAN!

Selailin vanhoja runojani. Tämä kosketti, riipaisi vieläkin. Kamalasti. 
Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani. 

Sinä näytit plussaa 
ja Sinä lupasit tulla... 

Sinä olit jo silloin lapseni, 
minun kalleimpani,
rakkaimpani...

Sitten peruit...

Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...

Miksi, lapseni, miksi?

Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!

Miten olisinkaan!


4 kommenttia:

Irja Viirret kirjoitti...

Liikuttava runo. Voin yhtyä kanssasi näihin kipeisiin sanoihin, tosin en tunne onnistuneeni kovinkaan hyvin äitinä näiden lopullisten Tulijoidenkaan kanssa:)

anja kirjoitti...

Koskettava runo. Minun lapseni, nuorimpani, tuli, eli ja lähti. Jäi itku ja ikuinen ikävä.
Eikä lohduta, että "elämä on"...

kaisu marjatta kirjoitti...

nämä ovat niitä siruja, jotka ovat mielessä aina. hyvin monta miksi kysymystä olen itsekkin huutanut

menetyksen tuska ja se unelman romahtaminen on aina kipeitä.

Sylviira kirjoitti...

Niin, mitkään lohduttelut eivät auta kun näin käy. Tosin jotain helpotusta tuo minulle usko, että jotkut sielut tarvitsevat vain hetken kokemuksen tämänpuoleisesta elämästä, sitten he pääsevät eteenpäin.

LUETUIMMAT