Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani.
Sinä
näytit plussaa
ja Sinä lupasit tulla...
Sinä olit jo silloin lapseni,
minun kalleimpani,
rakkaimpani...
Sitten peruit...
Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...
Miksi, lapseni, miksi?
Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!
Miten olisinkaan!
ja Sinä lupasit tulla...
Sinä olit jo silloin lapseni,
minun kalleimpani,
rakkaimpani...
Sitten peruit...
Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...
Miksi, lapseni, miksi?
Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!
Miten olisinkaan!
4 kommenttia:
Liikuttava runo. Voin yhtyä kanssasi näihin kipeisiin sanoihin, tosin en tunne onnistuneeni kovinkaan hyvin äitinä näiden lopullisten Tulijoidenkaan kanssa:)
Koskettava runo. Minun lapseni, nuorimpani, tuli, eli ja lähti. Jäi itku ja ikuinen ikävä.
Eikä lohduta, että "elämä on"...
nämä ovat niitä siruja, jotka ovat mielessä aina. hyvin monta miksi kysymystä olen itsekkin huutanut
menetyksen tuska ja se unelman romahtaminen on aina kipeitä.
Niin, mitkään lohduttelut eivät auta kun näin käy. Tosin jotain helpotusta tuo minulle usko, että jotkut sielut tarvitsevat vain hetken kokemuksen tämänpuoleisesta elämästä, sitten he pääsevät eteenpäin.
Lähetä kommentti