ja
herättää sen uuteen versoon.
Niin
kuin raikas kesätuulonen,
joka
puhaltaa halki metsien, peltojen ja soiden.
Sellainen
Kainuu on minulle ollut.
Rakas,
kaunis, luotettava ja välittävä.
Omistaan
huolta kantava.
Puhdas.
Sen
asujainten valloittava ystävällisyys,
välittömyys
ja rehellisyys
on
kantanut minua
sinivalkoisin
siivin läpi vuosien.
Lämmittänyt,
rohkaissut, innoittanut.
Miksi
siis tämä loputon mielipaha ei kaikkoa?
Miksi
pettymys kalvaa
ja
kovertaa reikiä sydämeeni?
Salliakseen
tuulten huuhdella
ja
puhdistaa sen sopukat tyhjiksi rakkaudesta?
Muuttaakseen
ihanan tunteen kalseudeksi,
säälimättömyydeksi,
vahingoniloksi?
Samanlaiseksi
kuin hekin silloin olivat?
Välinpitämättömiä.
Lähimmäisestään
piittaamattomia.
Kauan
sinua Kainuu rakastin.
Kauan
jaksoin puolustella sinua
pahansuopia
panetteluja vastaan,
jotka
kuiskivat
kateudestasi,
kaunaisuudestasi,
luoksepääsemättömyydestäsi.
Enää
en puolustele.
Enää
en väittele.
Enää
en ymmärrä.
Roihahtiko
paloni viimeisen kerran?
Sammuiko
tuli pesästä?
Jos
kävi niin…
Silloin
minun Kainuuni välinpitämättömyys sammutti sen.
Silloin
sydämeni itku on lohduton ja loputon.
1 kommentti:
Anteeksi, rakas kultainen Kainuuni, mutta tällaisia mietteitä nyt hupakoin.
Lähetä kommentti