KAVALKADI

Ollessani vielä pelkkä nolla

maailma kajasteli mielessäni

valoina ja varjoina;

pilvitaivas oli pehmoinen ja upottava.

Kymmenvuotias täytti päivänsä

loppumattomalla uteliaisuudella

ja elämän ahnehtimisella;

pilvi oli kaikonnut sinitaivaan tieltä.

Parikymppisenä tunnevuoriston

huimankatkera suloisuus

sekä huumasi että pakotti;

unelmien pilvissä piilotteli taika ja tulevaisuus.

Kolmikymppisen vastuiden

ja velvollisuuksien rankkuus

kipunoi jo kantapäillä

eikä sen kosketusta päässyt enää pakoon;

vaaleanpunaisen pilven reunalla häivähteli varjo.

Nelikymppisenä uskalsin vihdoin avata suuni,

ilmaista oman mielipiteeni,

eikä se ollut kaikille mieleen.

Mutta olin jo siepannut rohkeuden säilän,

jolla sivalsin tarvitessani;

purppurainen pilvi säkenöi mustin salamoin.

Viisikymppisenä elämisen raaka todellisuus lannisti,

vetäisi julmasti pinnan alle,

umpisukkeluksiin,

josta täpärästi kauhoin rannalle;

ukkospilven seassa pilkahteli sekä mustaa että harmaata.

Kuusikymppisen askel juoksi

vielä suhteellisen kevyesti,

kunnes elämä yllätti uudelleen,

tarttui juurakkoon, riuhtaisi ja nakkasi;

mustanpuhuva pilvi väijyi taas hornanvärein.

Maailma kajastelee taas mielessäni

valoina ja varjoina.

Olen jälleen pelkkä nolla;

pehmoinen pilvitaivas siintelee horisontissa

ja houkuttaa upottavuudellaan.