Näinä päivinä on tullut taas esille tuo lähisuhdeväkivalta. Ahdistus nousee päällimmäiseksi mieleen siitä lukiessa, sillä tiedän, että sitä tapahtuu kaikenlaisissa yhteiskuntaluokissa, toiset vaan jäävät piiloon jopa silminnäkijöitä vaikenemaan lahjomalla tai sitten uhri yksinkertaisesti pysyy hiljaa, kun jostain kumman syystä haluaa yhä suojella pahoinpitelijäänsä, niin, ja joskus myös lapsiaan, ettei näille nousisi vihantunteita pahoinpitelevää vanhempaansa kohtaan, mikäli he ovat aiemmin onnistuneet välttämään väkivaltaisten tapahtumien näkemisen. Tai sitten kaikki tapahtuu niin piilossa, että vain tekijä ja uhri sen tietävät.
On vain ihmeteltävä, millaiset tunteet näillä vaikenemaan lahjotuilla ihmisillä on koko loppuikänsä - tietäväthän he peitelleensä kenties hyvinkin raakaa käsittelyä. Ajattelevatko he koskaan sitä uhria, miten tälle käy tulevaisuudessa, mitä henkisiä ja fyysisiä vaurioita hänelle on pahoinpitelyjen seurauksena tullut? Onko sellaisilla ihmisillä edes omaatuntoa? Minkäänlaista?
Tätäkin asiaa sivuavaa käsikirjoitusta olen pyöritellyt jo jonkin aikaa, on se niin kamala asia ihmisten elämässä, että pahoinpitelijöiden tulisi ehdottomasti joutua kohtaamaan tekojensa seuraukset. Edes jotenkin.
2 kommenttia:
Samaa asiaa olen itsekin pohtinut monta kertaa ja ollut katkera. kun pahoinpitelijä ainakin näennäisesti jatkaa
elämäänsä ilman omantunnon tuskia, eikä ole moksiskaan
teoistaan - päin vastoin, pahoinpitely ja kaltoin kohteleminen
on ikäänkuin hänen "luontaisetunsa."
Järjellä asiaa ei voi ymmärtää - samoin kuin sitäkään, miten
tekijä pystyy elämään loppuelämänsä "kunniallisena kansalaisena." Jokin on hänen biografiassaan mennyt joskus pahoin väärään suuntaan, ehkäpä tietyt geenit ovat
edesauttaneet negatiivisessa mielessä. Mutta se ei ole
puolustus; on aina mahdollisuus myöntää virheensä ja
tekonsa, mutta kun/jos pahoinpitelijä ei edes ymmärrä tai
halua ymmärtää tekojensa kauaskantoisuutta uhrin osalta,
anteeksipyytämisestä puhumattakaan. on vaikeaa saada
uhrina mielenrauha. Mutta ajattelen, että JOSKUS tulee
tekijällekin totuuden hetki, jossa kaikki mennyt nousee
tarkasteltavaksi alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Auttaako se
(enää) uhria, on taas eri asia, mutta uskon siihen, että niin
hyvät kuin pahatkin tekosi elämässä löydät joskus edestäsi!
Sanon aina, että mieluummin huono omatunto kuin ei
omaatuntoa ollenkaan!
Ajattelen usein Sinua! AZ
Kiitos, AZ, minäkin ajattelen, että JOSKUS, viimeistään maanpäällisen elämän lopussa pahat teot löytyvät tekijän edestä, vaikkakaan se ei uhria enää tässä elämässä auta.
Väärin on kuitenkin se, että pahoinpitelijä voi jatkaa normaalia elämäänsä kunnioitettuna kansalaisena, koska hän osaa manipuloida kaikki uskomaan, että hänhän se uhri oli ja on eikä hän toki koskaan ole tehnyt mitään pahaa - että se uhri on tosi sairas ja kuvittelee vaan.
Mielenkiintoista olisi tietää, tunteeko pahoinpitelijä itse koskaan edes minkäänlaista omantunnon sipaisua, muistutusta siitä, että saattoivat ne teot joskus mennä "vähän" yli... Tosin epäilen sitä syvästi; paatunut mieli ei pysty kokemaan niin ihmismäisiä tunteita.
Lähetä kommentti