Tallaan värikylläistä vaahteramattoa, keltaisia koivunlehtiä sojottaa seassa. Katse hakeutuu väistämättömästi entisen asuntoni parvekkeelle. Se on tyhjä, kuten autopaikkakin, vain naapurin papan auto siellä köllöttelee... Joka kerran ohimennessä sama katse, samat huomiot.
Toivottavasti uusi asukas löytyy pian, oli se niin hyvä asunto, sopiva turvapaikka mierolaiselle.
Äkillinen saderyöpsäys yllättää teepaitaisen, ja syöksyn ensimmäisestä auki olevasta ovesta sisään. Se sattuu olemaan se lähibaari, jossa en ole käynytkään vielä, no joo, en kylläkään ole käynyt vielä missään muussakaan tämän kaupungin menopaikoista... Uteliaisuus herää, joten istahdan hengähtämään ja katselemaan, kuuntelemaan. Eipä se keneltäkään pois olisi; minuahan kun ei kukaan määrää, enää... Huoh.
Naapuripöydässä iätön nainen tsemppaa toista, loputon sessio elämästä, toisten tietysti, viereisessä julistavat maailmaa nähneet parrat ja yks kiharrus. Olisi se kyllä niin kiva mennä tutustumaan, mutta kun olen sittenkin jotenkin sisäisesti tyhjä vielä. Sitä paitsi en ole vielä täysin sisäistänyt ihan kaikkia suomalaisia sanojakaan... Mottaan itseäni henkisesti - kait sinun korvasi ja mielesi tavallista puhetta sietää! Hienohelma!!!
Hm. En saa mennyksi kuitenkaan.
Baarityttö tulee kysymään, haluaisinko jotain. Hän kuulemma kaipaa tekemistä. No en tosiaankaan halua, lenkillähän lien, anteeksi vain, ja nousen, sadekin on loppunut ja aurinkoinen paistaa jälleen. Ison partaporukan päät kääntyvät ja minulle vilkutetaan. Hyvää päivänjatkoa! kuuluu monesta suusta. Iloisesta. Ähhh... tunnen mielessäni pienen vihlaisun.
Mutta, kuten olen sanonutkin, tämä kaupunki on ihmeellinen...
Ylihuomenna on muuten taas yksi merkkipäivä.
Vuosi mierontiellä täyttyy. PUKS. Pelistä pois...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti