YHTÄ ODOTUSTA KAIKKI TÄÄ?

Jouluksi lapsenlapset eivät tulleet, eivät edes joulupäivän iltana, kuten suunnitelmissa oli. Nuorempi sairastui vesirokkoon, jonka vanhempi oli vastikään kunnialla kärsinyt.

Kuusi välkytteli ikkunan takana, lahjapaketit lymysivät mummin työhuoneen pöydän alla, kinkut, rosollit ja laatikot vartoivat jääkaapissa. Mummin ja ukin sydämissä kohisi avaruus.

Onneksi poika tuli, pitkästä aikaa! Hänen kanssaan hytisimme hautausmaakierroksen Suomussalmen kalmiston lumisten kumpujen keskellä, sytytimme kynttilöitä, toivotimme rakkaillemme Siellä Jossakin Hyvää Joulua. Kärvistelimme, pakkanen paukkui. Ja sitten sukulaisiin syömään ja anopin luo yöksi.

Nyt odotamme jälleen. Elämme toivossa, ettei erään sukulaisen sairastama vatsatauti ollut tarttunutkaan meihin ja lapset voisivat saapua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti... Pojalla olisi lähtö jo takaisinpäin ja häntä harmittaa, jos häneltä menee ohi lasten kasvojen näkeminen näiden availlessa pakettejaan.

Että mitäkö saimme joululahjaksi? Saimme robotti-imurin, jonka jäljessä nyt yhdessä kuljemme, jolle asettelemme virtapiirejä, jolle huomauttelemme, mitkä kohdat jäi käymättä ja jota kehumme, kun se onnesta lurittaen osaa itsenäisesti hakeutua pesäänsä uudelleen latautumaan.

Sen kyydissä varmaankin matkaa moni mollamaija vielä joskus...