torstai 16. kesäkuuta 2016

LUODUT TOISILLEEN

Näen sinut ihmisvilinässä.
Sinut, vain sinut.

Juoksen syliisi, epäröimättä,
ja unohdan kaiken muun ympärilläni,
sillä tämä on aina ollut minun paikkani.

Ei haittaa,
vaikka muulloin olet toisen.

Minulle riittää sylisi.
Se, mikä aina on ollut minun.

Luodut toisillemme.


4 kommenttia:

Plaza de Mustis kirjoitti...

Vahvasti latautunut runo, tunnelma:)

Sylviira kirjoitti...

Juuri niistä latauksistahan nämä runoni syntyvätkin. :)

Anonyymi kirjoitti...

Unta? Aina isoääninen itsekäs ikävä sitä, mitä ei ole tarjolla.

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, aina yhtä fiksu "Anonyymi". Ihminen ei muutu eikä koira pääse karvoistaan. Rakkaus on kumma juttu ja ikävä on aina itsekästä, etenkin, kun joutuu jättämään lähes kaiken entisen taakseen (kodin, kotiseudun, sukulaiset, ystävät - onneksi lapset sentään sain pitää) ja muuttamaan täysin vieraaseen ympäristöön, sille ei voi mitään. Ja isoääninen? En selviä elämästä enkä minua vahingoittaneista ihmisistä, ellen pura tunteitani johonkin, ja kirjoittaminen on keinoni edes jotenkin päästä eteenpäin. Niistäkö ei saisi puhua? Eipä tietenkään, tuttu juttu. Onneksi sitä pahan läsnäoloa ei enää tarvitse muuten kokea kuin näin virtuaalisesti, ja senhän voi ohittaa. Kuitenkin olen koettanut ilmaista itseäni hyvän kautta, mutta voin sen tietenkin muuttaakin, jos sille päälle satun. Runo on siitä kelpo työväline, ettei sitä tarvitse tulkita henkilökohtaisen kirjaimellisesti.

LUETUIMMAT