Näen sinut
ihmisvilinässä.
Sinut, vain
sinut.
Juoksen
syliisi, epäröimättä,
ja unohdan kaiken
muun ympärilläni,
sillä tämä
on aina ollut minun paikkani.
Ei haittaa,
vaikka muulloin
olet toisen.
Minulle
riittää sylisi.
Se, mikä
aina on ollut minun.
Luodut
toisillemme.
4 kommenttia:
Vahvasti latautunut runo, tunnelma:)
Juuri niistä latauksistahan nämä runoni syntyvätkin. :)
Unta? Aina isoääninen itsekäs ikävä sitä, mitä ei ole tarjolla.
Kiitos, aina yhtä fiksu "Anonyymi". Ihminen ei muutu eikä koira pääse karvoistaan. Rakkaus on kumma juttu ja ikävä on aina itsekästä, etenkin, kun joutuu jättämään lähes kaiken entisen taakseen (kodin, kotiseudun, sukulaiset, ystävät - onneksi lapset sentään sain pitää) ja muuttamaan täysin vieraaseen ympäristöön, sille ei voi mitään. Ja isoääninen? En selviä elämästä enkä minua vahingoittaneista ihmisistä, ellen pura tunteitani johonkin, ja kirjoittaminen on keinoni edes jotenkin päästä eteenpäin. Niistäkö ei saisi puhua? Eipä tietenkään, tuttu juttu. Onneksi sitä pahan läsnäoloa ei enää tarvitse muuten kokea kuin näin virtuaalisesti, ja senhän voi ohittaa. Kuitenkin olen koettanut ilmaista itseäni hyvän kautta, mutta voin sen tietenkin muuttaakin, jos sille päälle satun. Runo on siitä kelpo työväline, ettei sitä tarvitse tulkita henkilökohtaisen kirjaimellisesti.
Lähetä kommentti