Eilen käytiin tunnin pituisella metsälenkillä. Kälyn mies oli ajanut lumikelkalla reittiä, joten ei tarvinnut umpea kahlata. Hyvä oli ilma, helppo hengittää eivätkä varpaat eivätkä sormetkaan valitelleet.Mitä nyt nenä pakkautui Petteri Punakuonoa matkimaan... Metsä oli pukeutunut hurmaavaan asuun, jäniksen ja ketun jäljet yhytimme tuon tuostakin. Hiljenimme hetkeksi kuuntelemaan puron vienoa solinaa kevyen jääkerroksen alta.
Tänään on kotomaamme itsenäisyyspäivä, jolloin äkkiä taas muistamme veteraanejamme, suitsutamme heille kiitosta ja sitten taas vuodeksi unohdamme. No, eiväthän ne onneksi kaikki niin tee. Mutta vasta nytkö on hoksattu perustaa muistelupiirejä, joissa sodan kokeneet pääsevät purkamaan ahdistuksiaan? Kummastelenkin, MIKSI VASTA NYT, vai enkö ole sattunut moisesta ennen kuulemaan? Vuosikymmeniähän siihen olisi tarvetta ollut.
Onnea, Suomi-neito!
