KUIN MUUTKIN MUMMOT

Ihana hetki - uskalsin lähteä tämän vuoden ensimmäiselle kävelylenkille! Tiellä ei ollut lunta, ei jäätä, oli ihan normaali keli, melkein kuin kesällä. 💗 Kävelysauvat tukenani askelsin hitaasti entistä, tuttua reittiäni raikasta ilmaa nuuhkien. Aurinko paistoi, puista kuului tilt talt tilt talt, hento tuulenhenkäys kosketti ja se tuntui hyvältä. 

Puiston penkit olivat vielä lumen peitossa, joten levähtämään en yrittänytkään päästä, vaikka selästä välillä vihlaisikin. Itsepäisesti, sinnikkäästi taivalsin takaisin asuntooni. Kun ovi sulkeutui perässäni, kuiskasin KIITOS! 😇

Tästä se alkaa. Ehkä syksyllä jalat ovat vahvistuneet jo niin, että kävelen ainakin yhtä hienosti ja nopeasti kuin muutkin mummot. 😎

JÄÄN NAURUNKUREETON NAAMA

Me mummeroiset olemme kaiketikin jo aika onttoihin korsiin kursittuja, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämässä ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Eilen taas hiiviskelin pihan yli, jalat täristen, uhkarohkeillen, sillä onhan se ihan pakko ainakin kerran viikossa päästä näkemään muitakin ihmisiä, istuksimaan kaupan penkeillä, saattelemaan pikkuisten naperoiden menoa haikeana, hellyydestä värisevin silmin, heittämään välillä tuntemattomille kanssakulkijoille jonkun sanasenkin, sillä pää pökkeröityy ja jalkojen voima hapertuu entisestään, ellei niitä käytä.

MUORIN RENTO ILMALENTO

Pukki tutkii alinomaa Muorinsa kannettavaa,
jotain epäilyttävääkö siitä löytää haluaa?
Samoin on käynyt puhelimen ja tietokoneenkin -
puhelinsalaisuus lie jäänyt unohduksiin?

Epäilleekö Muorista tuo ihan sitä samaa,
mitä itse tekee tai tehdä haluaa -
pulkkailee siis taivahalla salaa? 🤓

- Mikä tämä on? sohvalta kilahtaa
ja Muorin naurahdettava on vähän niin kuin salaa -
kas viestin nettiryhmän joulumuorien ja -ukkojen
on ylläpitäjä taas kirjoitellut ihan höperöisen.

Muoririepu runoilleen miehistä näkökulmaa
häneltä oli pyytänyt, ett' miten soinnut rimmaa,
kosk' eräs joulumuori oli ehdottanut sitä
eikä Muorin oma Pukki halunnut vaivautua.

Kun ääni tulostimen viimein vaimentuu,
niin yllättäen Muorin päähän taifuuni tarttuu,
ja kärjill' tonttuvarpaitten hän kipittää pyörien...

Työpajan sohva lähestyy rennosti ilmateitä.
Se hoksauttaa Muorin yrittämään ilmaveiviä,
ihan pikkiriikkistä - sentin, kahden kokoista,
ettei rintakehä eikä pää sais' osumaa
eikä pikkutontuille tulisi paikkaa kamalaa…

Jysähdys lattiaan – vain ranne nyrjähtää
ja Muori koko lennosta mustelmin selviää.

Muori on kovin ymmällään, sekaisin, shokissa.
Oliko hän juuri ollut keskellä trombia?

Läheiset muoriystävät on vienyt ajanvirta,
niinpä Muorin itse oli itsensä nostettava.
Sen verran kuitenkin hän täristen tokenee,
ett' petaa vuoteen Tonttulansa takkahuoneeseen.

Eipä Muori juuri nyt muuhunkaan kykene -
siis nuku, Muori, nuku, nuku ja lepäile!

TONTTUJA JA PEIKKOJA

Tonttupari, muori ja ukko, kylpylässä, yhteistä aikaa viettämässä.

Tosin sitä samaa yhteistä aikaa viettää myös tietty peikkomuori pikkutyttöineen.

Saunassa, altaassa, "lenkillä".

Alentavaa? Julmaa?

Häikäilemätöntä? Härskiä?

Entä tonttumuori, reppana, myrskyjen taittama?

Niin, hän - hän vain sulkee silmänsä...

Tonttu-ukko ui altaassa.  

Se "vieras" peikkotyttö takertuu sen kaulaan, siipeilee, ratsastaa.

Ja tonttu-ukko nauraa...

 

Tonttumuorikin nauraa...

Ei uskalla ajatella tai edes ihmetellä,

miten ihan vieras pieni

uskaltaisi koskea outoon tonttu-ukkoon...

Ei kysy kuitenkaan mitään,

sillä onhan hän se outo - luottavainen -

MIKSI hänen oma tonttunsa muka pettäisi?

Saunaan tonttu-ukko menee lähes alastomana,

vain pefletti suojanaan,

ja muori kuulee sen seurustelun

näiden "vieraiden" peikkojen kanssa.

Oi, muoria huimaa... 

Olkoot! hän päättää;

jos joku on mennäkseen,

eivät menemistä pysäytä kiellot eivätkä estot.

Hiljaa hän vain pukeutuu ja poistuu. 

LÄHISUHDEVÄKIVALLASTA

Näinä päivinä on tullut taas esille tuo lähisuhdeväkivalta. Ahdistus nousee päällimmäiseksi mieleen siitä lukiessa, sillä tiedän, että sitä tapahtuu kaikenlaisissa yhteiskuntaluokissa, toiset vaan jäävät piiloon jopa silminnäkijöitä vaikenemaan lahjomalla tai sitten uhri yksinkertaisesti pysyy hiljaa, kun jostain kumman syystä haluaa yhä suojella pahoinpitelijäänsä, niin, ja joskus myös lapsiaan, ettei näille nousisi vihantunteita pahoinpitelevää vanhempaansa kohtaan, mikäli he ovat aiemmin onnistuneet välttämään väkivaltaisten tapahtumien näkemisen. Tai sitten kaikki tapahtuu niin piilossa, että vain tekijä ja uhri sen tietävät.

On vain ihmeteltävä, millaiset tunteet näillä vaikenemaan lahjotuilla ihmisillä on koko loppuikänsä - tietäväthän he peitelleensä kenties hyvinkin raakaa käsittelyä. Ajattelevatko he koskaan sitä uhria, miten tälle käy tulevaisuudessa, mitä henkisiä ja fyysisiä vaurioita hänelle on pahoinpitelyjen seurauksena tullut? Onko sellaisilla ihmisillä edes omaatuntoa? Minkäänlaista?

Tätäkin asiaa sivuavaa käsikirjoitusta olen pyöritellyt jo jonkin aikaa, on se niin kamala asia ihmisten elämässä, että pahoinpitelijöiden tulisi ehdottomasti joutua kohtaamaan tekojensa seuraukset. Edes jotenkin.

HUITHAPELI

Mulla on ihan huithapeli robotti-imuri. Rämisee ja hoitaa hommansa suunnilleen kuhan jotenni.

No, hankin toisen, halvan senkin ja pistin ne yhtä aikaa töihin.

Toinen, se vanhempi huithapeli siis, risteili miten sattuu, pörisi siellä ja kohta tuolla. Toinen tutki tunnollisesti paikat, ei hömelöinyt.

Ovat ne ressukat ihan toistensa vastakohtia. Eivät törmäilleet toisiinsa kuitenkaan ja menivät lopuksi ihan samaan aikaan omaan laturiinsa keräämään voimia. Vain kerran huusi kumpikin mummia apuun. Ja mummiriepuhan riensi hätiin heti.

Van nyt on taas päällisin puolin imuroitu, kunhan jonain päivänä innostun sen vein kans lotraamaan.

AARRE

Voiko kalliimpaa aarretta

Elämä antaa

kuin suloisen nyytin

käsivarsille kantaa?

Mi tuhisee, itkee

ja aivastaa…

 

Voiko hellyydestä

värisevää sydäntä

mikään muu kohottaa

niin lähelle Taivasta?

                     @Sylviira-mummi 9.4.2005

Sain ensimmäisen lapsenlapseni tasan 18 vuotta sitten, joten hänellä on tänään suuri päivä; tuleehan hänestä nyt täysi-ikäinen! Muistan yhä hetken, jolloin saimme tiedon syntymästä. Nauroin, itkin, tanssin ja syöksyin mieheni kaulaan enkä oikein tiennyt, miten päin olisin ollut. Tuntui kuin sydän olisi räjähtänyt ja laajentunut syleilemään koko maailmaa.

Mummiksi tuleminen teki minusta äärettömän onnellisen. Myöhemmin sain olla todistamassa hänen vatsalleen kääntymistä ja ensimmäisten askelten ottamista. Muistan, kun hän piti telkkarin kaukosäädintä eteen ojennetuissa käsissään ensimmäisiä askeleitaan tasapainottaakseen. Hän nauroi ja tepsutti, horjuen, mutta tepsutteli kuitenkin. Ja kuinka paljon noita ihania muistoja on kertynytkään vuosien varrella, varsinkin kun vuotta myöhemmin hän sai sisaren, mikä sekin tuntui minusta aivan yhtä ihanalta! Heidän kanssaan viettämiä hetkiä muistellessa sydämeni täyttyy ja tulvii rakkautta.

VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

ETKÄ SIRUAKAAN HEITTÄNYT POIS

Herra!

Vuoksi tulevien haavojenko
lapsuuteni suojelit?

Vuoksi tulevien tuskanpäivienkö
nuoruuden onnelliset hetket annoit?

 Sillä Sinähän tiesit...
 
Sinä tiesit, miten haavani tulevat polttamaan.
Sinä tiesit, miten kyyneleeni jaksavat pudota.
Sinä tiesit, miten uupuneen mielen
valtaa tyhjyys ja epätoivo. 
 
Minä tiedän nyt...
 
Minä tiedän,
että Sinä juuri siksi,
askel askeleelta,
kuljit kanssani.
 
Sinä kokosit saviruukun.

Etkä siruakaan heittänyt pois…

MITEN PAHUUS SYNTYY?

Katsoin jokin aika sitten telkkarista sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan haastattelua aiheesta, miten pahuus syntyy. Niinpä - miten sellainen vääristymä ihmisen mieleen pääseekään? Sitä ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo kauan, sillä mitenkään en osaa käsittää, kuinka joku ihminen pystyy kohtelemaan esim. omaa läheistään leppymättömän julmasti ja raa’asti, piinaamaan ja uhkailemaan tätä loputtomiin niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Sain sen käsityksen Hallamaan puheista, että hänen mielestään siihen pystyvät ainakin jotkut varakkaat ihmiset, joiden ei tarvitse ottaa muita huomioon pärjätäkseen. Se on vallankäyttämisen keino, keino hallita, mi herättää ihmisen pimeän puolen sellaisella, joka on siihen taipuvainen.

Hallamaa uskoo, että pahan ytimessä on pyrkimys hävittää, tuhota, mitätöidä, tehdä tyhjäksi, latistaa ja lannistaa – ja sellainenhan minun mielestäni esim. narsisti on. Hän osaa kätkeä käytöksensä ulkopuolisilta erinomaisesti, vaikka kotona olisi kuin itse helvetin valtias, joka kontrolloi, vartioi sekä hallitsee niin toisen mieltä kuin kehoakin. Kohteen itsetunto rapistuu, häviää; hän rupeaa vähitellen uskomaan itsekin, että on juuri niin mitätön ja hävettävä kuin toinen vakuuttaa. Hän ei uskalla, osaa eikä jaksa puolustautua, saati sitten irrottautua helvetistään. Vasta esim. selvä käsky lähteä herättää hänet pakenemaan. Ja senkin käskyn narsisti antaa vain silloin, kun kiikarissa on oma etu, parempi houkutin, jolle hän voi kirkkain silmin ladella valheitaan - ja tämähän uskoo taas kaiken, tietenkin. Miksipä ei uskoisi?

Narsisti voi pyrkiä kuitenkin yhä kontrolloimaan ja hallitsemaan myös sen entisen uhrinsa elämää, koettaa esim. uhkailemalla vaientaa, mutta jos tämä on päässyt pakenemaan riittävän kauas, niin se pyrkimys vähitellen laimenee ja entinen maailman huonoin mato pääsee ajan oloon nauttimaan normaalistakin elämästä, sellaisesta, millaisen sen olisi kuulunut oikeasti ollakin.

Olen miettinyt sitäkin, olisiko myös geeneillä ja kasvuympäristöllä osuutensa joissakin tapauksissa. Ainakin psykopaateille pahuus lienee sisäänrakennettu jo syntymästä asti.

TÄNÄKIN JOULUNA (2022)

Tänäkin jouluna ajattelin sinua.

Sinua, Elämäni rakastettua,

vaikka toivoa meillä ei enää ole, sillä

unelmat yhteiseen vanhuuteen ovat kadonneet.

Taivas on ne nielaissut ja

siirtänyt seuraavaan syntymäämme.

Pyydän enkeleitä tuikkimaan ylläsi

onnea sädehtivinä tähtösinä,

tyynnyttämään kehoasi kepein silityksin,

jotka luovat ympärillesi hoitavia virtapyörteitä,

siunaavat otsallesi viisauden pyyhkäisyjä,

ujuttavat mieleesi rauhoittavia aaltoja

ja suihkuttavat sydämeesi

rakkauden sanomaa.

ENKELTEN TALO

Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.

Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!

Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍

Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖

ENKELIAIKA

Silmät rävähtivät auki kello 3.33 – enkeliaikaan siis!

Uni ei enää tullut eikä enkeliäkään näkynyt, joten lampsin keittiöön ja lämmitin termospullosta eilistä kahvia. Lisäsin siihen choco cappuccino-raepussin, ettei maku olisi liian kitkerää.

Nautin kahvini vuoteessa Maria Wern’iä katsellen ja sen loputtua kellistyin tyynyjä vasten horrostamaan. Totesin jälleen kerran, että kalloon sahattu puoliympyrä ei ole viidessä vuodessa luutunut, vaan leikattu osa elää vaihdellen kolojen paikkoja reunoillaan. Välillä siihen sattuu, jos nojaan johonkin.

Laittoivat muka niiteillä kiinni silloin, mutta luulenpa, että ainakin osa niistä seikkailee nyt pitkin kalloa. Yhdenkään en ole ainakaan huomannut putkahtavan päänahan läpi. Vielä.

No, syksyllä 2024 on kuulemma lopputarkastus kuvauksineen, mikäli syöpäosastoja ei jo silloin ole hoitajapulan vuoksi suljettu. Sitten sitä soapi olla omillaan...

Yks valopilkku siinä leikatussa kohdassa kuitenkin on: siinä kasvaa kiharoita!

TRAUMA

Taas öinen töllö auki - ehkä sieltä jotain jo näkyisi, jotain, mi saisi unohtamaan ja sammuttamaan… Unohtamaan ne kaukaiset näyt, riipaisevat tunnot, armottomat iskut… Sammuttamaan liekehtivän sydämen pelottavan roihun - helvetillisen, kiirastulimaisen. Tulen, joka ei salli nukahtaa. Vielä kuitenkin tuolla, lähes kokonaan karrelle palaneen, hiilenä savuavan sydämen äärimmäisessä reunassa sinnittelee hauras, harvakseen sykkivä pala. Pikkiriikkinen, mutta lähes särötön. Kovin kauan se on säästynytkin. Kovin kauan se on jaksanutkin ravistaa lähelle tunkevaa vainoojan verkkoa. Miten pitkään vielä muistot jaksavat vainota? Miten kauan puhdas sydänsiru pystyy niitä hätistämään? Ei kovin kauan enää, niin uskon - ei mikään pysty lopullisesti pitämään loitolla piinaajaa, tuhon enkeliä, kuoleman sanansaattajaa. Tänä aamuna vielä heräsin. Miten lie huomenna? Joko silloin on se viimeisinkin siru luovuttanut ja antautunut tulelle? Joko silloin viimeinkin olen purteni nostanut ja päässyt pakoon? Karannut ikuiseen rauhaan? Rauhaan, josta ei tarvitse herätä.

LOMALLA

Sain olla muutamia päiviä mökkilomalla Hollolassa, Kukkilassa. Palasin kotiin eri reittiä kuin mennessä, Vääksyn kanavan ja Turengin kautta. Oli kyllä mutkainen tie! Mutta miten ihanat maisemat ja ne talot! Aah! 💖 

Kaikkein ihastuttavin oli Lammin seurakunnan keskiaikainen kivikirkko. TIESIN eläneeni niihin aikoihin, jolloin kirkko oli rakennettu, sillä se tuntui niin tutulta ja rakkaalta. Kun olin sisällä kirkossa sen upeita koristemaalauksia ja alttaritaulua ahmimassa ja käännyin ihastelemaan urkuparvea, helähtivät urut soimaan, ja niinhän siinä kävi, että kyyneleet ryöpsähtivät silmistäni ja vajosin liikutuksesta vapisten lähimpään penkkiin... 

Erinäisten seikkailujen ja sivuteitten harhailujen jälkeen pääsin onnellisesti, tosin rättinä kotiin, mutta onneksi pystyin vain nauramaan kaikille niille hassuille jutuille, joihin tahtomattani/tietoisesti "hulluuteni" johtamana jouduin. 

Virkistävä reissu! Mitäpä muuta tämänikäinen kaipaisikaan?

PUHU HILJAA RAKKAUDESTA

Luin Fredin poismenosta. Hän oli ihana, nuoruuteni laulaja. Rakkaani kanssa tanssimme hänen laulujensa tahdissa niin niin paljon. Rakkaani vain kyllästyi minuun enkä kohta yhdeksään vuoteen ole voinut kuunnella mitään yhteisiä lauluja, ja se merkitsee sitä, etten juurikaan mitään ole kuunnellut. 

Elämäni rakkaus kuitenkin säilyy loppuun asti. Hänelle se oli vain 42 vuoden mittainen ohivetäisy ja olen mielissäni, jos ja kun tämä uusi ihanuus täyttää vihdoinkin hänen toiveensa ja unelmansa. Meillä kummallakaan ei ole enää monta vuosikymmentä edessämme, ja ne hetket haluan nauttia lasten ja lastenlasten kanssa, vanhat öklöt saavat pysyä kuopissaan. 

Mutta kuuntele tämä laulu.

SAUNAAN

 Saunatarvikevati odottaa ovenpielipenkillä. Tuijotan telkkaria, väliin kelloa. Pitkä on odottavan aika. 

VIHDOINKIN! Vati käsivarrelle, lopposet jalkaan, hissi ja alimman kerroksen ovet. Pieni pyyhe pesuhuoneen oven eteen lattialle sekä kevyt kumimatto pesuhuoneeseen. 

Pesuhuone on iso, sen lattia on pitkä, joten matka lauteille on pelottava. Suihku, kiulu, löylyvesi ja lauteille itse hommaamiani pikkuportaita pitkin. Viivyn vain hetken, sillä sydän ei tykkää liian kuumasta. Joku näkymätön on nostanut vadista pesuharjan valmiiksi suihkutelineelle, en kummastele sitä yhtään, kiitän vain ja tartun toimeen. Pesu, huoahdus pukuhuoneen penkillä, ovien avaaminen käytävälle ennen vadin kanssa lähtemistä, hissi ja kotiovi. Vati ovenvieruspenkille, pyyhe naulaan kuivumaan, lopposet kaappiin ja saunavehkeet omille paikoillensa. Kampa, yöpaita ja sukat.

Kaikki tekemäni harkitsen tarkasti, en hötkyile, sillä tasapainoaisti on tärkeä. Se horjahti ensimmäisen syövän myötä eikä toinen syöpä mitenkään auttanut asiaa. Vasta silloin ensimmäisen syöpäleikkauksen jälkeen ymmärsin, että olin vanha, sitä ennen en edes ymmärtänyt ajatella asiaa, kuljinhan kuntosalilla, juoksin, uin ja tein mitä ennenkin. Paitsi tanssinut en enää. Se loppui kertarysäyksellä noin 8 vuotta ja 4 kk sitten.

PIKKIRIIKKINEN LASIENKELI

Pikkiriikkinen lasienkeli lamppuni alla lenteli,

kohti lähellään kulkevaa kurkotti ja siivellään hiuksiin huiteli

sekä kuiskutti hennolla äänellään:

- Hyvää Joulua, rakas ystävä, älä ajoista vaikeista välitä,

vaan ota kiinni hetkestä tästä ja iloitse tunteesta lämpimästä,

minkä Joulu ja Joulun Henki tuo.

Ota kiittäen vastaan, mitä Elämä antaa,

sillä kyllä se aina antamansa kantaa,

äläkä murehdi tulevista suotta,

vaan toivo kaikille Hyvää Uutta Vuotta!

HERRA, EN OSAA ENÄÄ

                                               Herra, en osaa enää kiittää – en jaksa,

sillä voimani ovat hukkuneet

toivottomiin avunpyyntöihin sekä

kuuroille korville kaikuviin hätähuutoihin.

Ei Elämä eikä etenkään maailma välitä.

Maailma on liian epäoikeudenmukainen ja kiero.

Se sallii epärehellisyyden, väkivallan ja vääryyden rehottaa.

Se puoltaa vain ihmispetoja, pettäjiä, kavaltajia ja vääriä todistajia.

 

Enkä tunne enää sinuakaan, Elämä.

Ehkä olenkin näkymätön –

ehkä vain luulen eläväni, olevani ihminen?

 

Voi minua – ja voi sinua, Elämä!

PYH

 Rakastin sinua, ehdottomasti,

kuten hyvin tiedät.

En eksynyt harhapoluille,

vaikka alati epäilit minusta samaa, mitä itse teit.

Eiväthän kaikki ole pettureita,

pelkästään omaa mielihyväänsä hakevia.

Jotkut antavat vaan kaikkensa

auttaakseen SINUA elämään itsesi kanssa.

50 vuotta eilen rakkaustiemme alusta.

Unohditko meidät?

Ehkä se kuitenkin oli parasta meille molemmille?

Kaikennielevä rakkausko muka – pyh!