"KUULKAA KORPEIMME KUISKINTAA?"

Jormuan lavalle illalla suunnattiin, vaikka molempien jalat vähän vaikeroivatkin. Minun siksi, koska takana oli jo parin tunnin kuntosalikeikka ja Hänen muuten vain.

Souvarit ja Kajaanin oma poika Heikki Koskelo pitivät meitä lattialla niin, että hädin tuskin ennätimme yhden kahvikupposen ryystäntään. No, sen minun kuppini taisi kuitenkin loppujen lopuksi joutua Hän kurttaamaan, koska en ihan mahdottoman suuri kahvin ystävä ole...

Koskelo lauloi yllättäen Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, twistaavalla tyylillä, ja koska lattialla oltiin, tanssimme - se tanssijalka kun vei, vaikka jotenkin epämääräisesti tuntuikin siltä, että tallasimme jalkoihimme jotakin meille kainuulaisille pyhää... Kuvittelin, miten Ilmari Kianto hätkähtää ja kääntyy kuuntelemaan, kuulemaansa uskomatta... 

Sitten hiipi epäilys mieleeni: Olenkohan jotenkin pikkusielu?

Ennen aikojaan sitten kuitenkin kotiin lähdettiin, koska Hän erehtyi jo toisen kerran arvostelemaan minun tanssijämäkkyyttäni; käsi ei ollut muka tarpeeksi jämynä. Ensimmäisen huomautuksen ohitin nielaisemalla, toisen jälkeen komensin nokat kottiin päin. 

Jossain se herkkänahkaisuudenkin/paksunahkaisuudenkin (?) raja sentään rikkoontuu...

KUN HIKIPÖLY OLI LASKEUTUNUT...

Mökiltä paluu oli ihan pakko keskeyttää, sillä Ämmänsaaren Töpis kutsui karkeloimaan. Oman maakunnan orkesterit siellä panivat parastaan ja parastahan se oli. Tosin hyvin humppa- tai foxivoittoista, mutta meitä se ei haitannut, koska hypimme mielukkaasti vaikka ristiin rastiin ympäri salia ja moni ehkä kummasteli meidän senioreiden vauhtia. ;) Mutta paikkahan on meidän molempien nuoruuden huipputöpis, tapaamispaikka ja muutenkin. Sitä paitsi me hypitään riemurinnoin iästä tai arvosteluista välittämättä. Jokainen on sen ikäinen, miltä tuntuu. Ja me ollaan kakskymppisiä. Lähes.

Minulla on aina ollut vaikeuksia pelkästään kuunnella tanssimusiikkia, koska jalat riehaantuvat lähes itsekseen, en millään malttaisi olla paikallani ja siksi en yleensä kuuntele tanssillista musiikkia, ihan noin vain muka kuunnellakseni, koska tuntuu kuin olisi pakko rynnätä liikkeelle ja se ei oikein kaikissa tilanteissa lie suotavaa... Muutenhan musiikki kyllä asuu minussa. Ja ihanasti asuukin.

Kun hikipöly oli laskeutunut, ajelin Kajjaaniin ja vältyin jopa hirvikolarilta. Se enkeli, se enkeli... Smack... <3

"HILJENNÄ, HILJENNÄ, YKKÖSELLÄ TÄSTÄ..."

Mökkitie ei olekaan vellinä, se kantaa auton peräkärryineen kiltisti perille. En välitä, vaikka Hän toppuuttelee vieressä: "Hiljennä, hiljennä, ykkösellä tästä..." Ajaisi itse, niin ei tarvitsisi huolta kantaa - minä olen sentään pääsemässä juuri autuaalliseen olotilaan: pikkuisen mökkini syliin!

Ja mökkihän riemastuu: "Kulta, sinä tulit! Et ole unohtanutkaan minua!" "Rakkain, sinua en ikinä unhoita", vastaan tunteellisesti ja syleilen koko eteeni avautuvaa maisemaa. "Olen tullut!" huudan ja kaiku kantaa ääneni kaikkialle.

Vesi on karannut kauas, ihanan sinisenä se välkehtii auringon hyväilyssä. Pihan täyttävät syksyiset lehdet, joten tartun lehtiharaan ja pian ne ovat erikokoisissa kasoissa. Hän kerää ne hienosti vanhan lakanan päälle ja kiikuttaa metsään.

Otamme valokuvia. Rannasta, pihasta, toisistamme. On ikävä lähteä, mutta tämä käynti on vain pikavisiitti; velvollisuudet toisaalla vaativat. "Tulen pian uudelleen", kuiskaan lähteissäni. "Ehkä jo ensi pyhänä jään syliisi..."

TYHJÄ KIRJA

Nonni, nyt se on valmis. Tyhjä Kirja, jatkojuttu Pihlan tarinalle. Vihdoinkin karaisin luontoni ja lähetin käsikirjoituksen eteenpäin. Ensin luetutin sen luotetulla ystävälläni ja hän sanoi, ettei ottaisi siitä mitään pois. Niinpä tottelin enkä ottanut. Kolme virhettä oli kustantajalla pujahtanut vahingossa sinne (ja useita kappalejakoja), mutta sitä kai sattuu silloin tällöin; eivät ne lukemista hidasta. :)

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!

Kauniin aurinkoisena avautuu äitienpäivän aamu. Sytytän kynttilän omalle äidilleni. Hän lepää Suomussalmen hautausmaalla. Täyttäisi tänä vuonna 96 vuotta...

Joskus olen vienyt äitienpäiväruusun haudalleen, mutta se on paleltunut keväisissä pakkasissa. Ens pyhän aikana pääsen viemään jonkin kevätkukkasen, ehkä poikkean sitten mökilläkin vilkaisemassa, mitä talvi on siellä saanut aikaan.

Hyvää ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle!

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

KISSANPÄIVÄT

Juna kuiskii: "Lapset, lapset, lapsenlapset... Kiireesti, kiireesti, kiireesti..." Ohivilahteleva maisema on vielä karu ja paljas, mutta silti kesästä viestivä. Järvissä ui yhä paikka paikoin kevyt jäinen kate, mutta sinivälke vapaan aallon pinnalla tuo elävästi mieleen tunteen, millaista niihin onkaan sukeltaa. Sitten kun on helle, sitten kun on kesä...

Aamulla Hän herätessään virnuili: "Ah, nyt minulle koittavat kissanpäivät, kun ei tarvitse vuodettakaan sijata!" Vähästä ne miespoloiset sen riemunsa repivät. ;)

Ja mummi oli niin ikävissään, että unhoitti illalla huolella tehdyt eväänsä jääkaappiin. Nyt saa Hän syödä ne tai jos ei Hän, niin sitten se komposti-Kikka.