KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

SYNTYMÄPÄIVÄ

Tämä päivä tulvauttaa mieleeni paljon muistoja. Viimeisimmät niistä hetkistä, jotka vietin äitini vuoteen vieressä ja seurasin hänen elämänliekkinsä sammumista. 

Kuului huokaus, kuin joku olisi puhaltanut liekin sammuksiin, ja lähtöhetken huomasi selvästi. 

Puhumaton, sängyn päädyssä odotellut iso hoitaja katsoi äitini silmiin lampulla ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Äitini silmät jäivät auki ja minä silitin ne lempeästi kiinni. Hengityskone huokui vielä ilmaa elottomaan rintaan, se tuntui oudolta, mutta paikalla ollut toinen, kiltti hoitaja halasi minua ja kertoi, että vain lääkäri saa sulkea koneen. 

Veljeni tytär oli saattanut äitiä, mummuaan siis, kanssani, ja hetkeksi takerruin häneen - oli tuntunut niin hyvältä, kun minun ei ollut tarvinnut yksin lähettää äitiä taivasmatkalle, olinhan itsekin vielä toipilas. 

"Hyvää matkaa, äiti/mummu! Muista mennä valoa kohti!" kuiskasimme ja lauloimme säröilevän lähtövirren. 

Maailmasta oli tullut hetkessä oudon tyhjä ja kuoreton.

Tänään äiti täyttäisi 100 vuotta. 

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa!