UINTIA, TANSSIA JA KARSINOGEENIÄ

- Ens viikonloppuna mennään Runnille, ilmoitti Hän minulle viime keskiviikkona. - Kerran ei pakkaselta hiihtämäänkään pääse.

Mitäpä minä siihen? Mukavahan on uidakin ja... tanssia, kahtena iltana peräti. Mennä valmiille aamupalalle. Valmiille ruoalle.

No, perjantai-iltapäivällä sitten mentiin. Ja illalla liehuttiin karaoken tahdissa. Kun ensin oli käväisty uimassa. Siellä Hän sai yllättäen selkäänsä salamatkustajan - viisivuotias tyttö uimakellukkeineen oli takertunut hänen hartioihinsa ja surffaili siinä huolettomana. Jälkeenpäin Hän paljasti odottaneensa, josko joku isompikin tyttö sattuisi saman keksimään... 

Laulajat suoriutuivat yleisesti katsoen hienosti, tietenkin mukaan oli päässyt pari yrittäjää, joilla ei ollut sävelkulusta hajuakaan, mutta ei se silti tanssimista estänyt. Eikä minua laulamasta mukana rytmissä pysyäksemme... Välillä tilattiin ruokaakin, mutta taisivat rahat mennä pikkusen ohi tarkoituksen, sillä karsinogeeniä tarjoiltiin niin lihan kuin kasvistenkin kera... Hm... Henkilökunta kylläkin oli ystävällistä, vaikkakin vähälukuista.

Lauantaiaamuna uintia jälleen, ulos ei juurikaan hyökyilty, sillä pakkanen toppasi jo ulko-oven paikkeilla mielihalut kuriin eli levossa taisivat mennä ne päivän hetket... Mitä nyt syömässä poikettiin. Kuivaa lohikalaa ja broileria, jota minäkin maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hm... Kovinkaan kurmeeta ei vain tainnut taaskaan olla siinä setissä... 

Mutta ilta korvasi ansiokkaasti nuo vähäiset puutteet, ja Jorma Turusen yhden miehen orkesterin siivittämänä pysyteltiin jokseenkin koko ilta parketilla. Toi ihanaista nautintoa liidellä tutuilla käsivarsilla ja askeleetkin kiertyivät yhteen perinteikkään somasti. Ja eiköön nuo jalat iskeneet tulta taas, peräti...

Sunnuntain aamu-uinnilla oli aika vähän porukkaa, joka sekin vähitellen liukeni pois, joten loppuajan saimme uiskennella kahdestaan. Aamupalan jälkeen auto liekaan ja siinä moottorin lämpiämistä ootellessa annettiin hetki aamupäivänokosille.

Viikonlopun saldon totesimme kotiin päästyämme noin kilon painonpudotuksena, pikkuisen jäykkinä ja selkeästi tunnettavissa olevina raajoina, kaksina iltapäiväunina ja aikaisin näyttäytyvänä Nukkumattina.

VALUUKO YLI?

Eikö vahvan ja itsenäisen maan tunnistakin juuri siitä, että se arvostaa omaa kulttuuriaan, huolehtii kansalaisistaan ja suhtautuu samalla arvostaen vieraisiin kulttuureihin siten, ettei pyri muuttamaan niitä, muttei salli niidenkään syrjäyttää omia arvojaan, vuosisataisia perinteitään?

Onko maamme siis vahva ja itsenäinen? Onko se sopivasti suvaitsevainen vai valuuko yli?

Erityisesti nyt menossa olevien presidentinvaalien yhteydessä me haluamme osoittaa suvaitsevaisuutemme laajuutta. Kehumme, mutta ikävä kyllä myös moitimme ja arvostelemmekin. Ihmettelenkin, kuuluvatko toisten ehdokkaiden päälle heitetyt lokamöykyt samaan laajasydämisyyteen. Eikö suvaitsevuus olekaan sitä, että hyväksytään, otetaan ihminen sellaisena kuin hän on, omana ainutlaatuisena itsenään? Onko suvaitsevuutta muuten sekin, jos antautuu muodin mukaisesti ryöppyävään virtaan?

Eräänlaisia uskoon hurahtamisen tunnusmerkkejä on nähtävissä ihmeidentekijä Haaviston vapahtajasivustossa, joka mitä ilmeisimmin on ihan hupimielessä tehty, mutta osoittaahan se kannattajien ehdotonta luottamusta oman ehdokkaansa kaikkivoipaisuuteen. 

Tämän kun ei tarvitse luntakaan kolata, 
riittää, että hän avaa oven ja katsoo…

No, Niinistölle luin jossain ilkeiltävän hänen nuoren vaimonsa vuoksi, mutta onkohan kukaan tullut ajatelleeksi, kuinka vanha Haaviston puoliso oli silloin kun Haavisto hänet ihan alun perin kenkkäsi?

Hui, en millään enkä ketään halua nimitellä enkä ilkeillä, pakko vain joskus mutista, vähän karkeastikin, kun harmittaa toisten puolesta. Kun haukutaan vain haukkumisen ilosta ja halusta...


Miksei me voida älytä niinkin yksinkertaista ratkaisua, että annettaisiin vain jokaisen taapertaa sitä omaa ainutlaatuista tietään, elettäisiin sopuisasti vierekkäin, astuttaisiin rinta rinnan, toisiaan auttaen ja rakastaen?

Juu, naiivia, mutta yksinkertaisen ihmisen ajatuksissa se toivo elää…


Valittiinpa ehdokkaista sitten kumpi tahansa, niin uskon, että valinta on oikea, tähän maailmanaikaan juuri sopiva. Meidät on "ohjelmoitu" äänestämään niin kuin pitääkin.

SÄ OOT SIINÄ...

Eräänä päivänä pysähdyin kesken touhujeni. Korviini leijaili uskomattoman ihana laulu ja siinä samassa rakastuin siihen. Lapsellisesti, käsittämättömästi. Minä, ikäihminen!

Jokin siinä kosketti sydäntäni, näppäili sen kieliä herkin sormin, värisytti soinnillaan.

Ja niin... nimetön kaipuu puhkesi sisälleni, selittämätön ikävä nakersi, ja kaipasin jotain äärettömän tärkeää ja kallisarvoista, saavuttamatonta...

Laulajaa en vain sattunut bongaamaan.

Eilen sitten hellan ääressä keitoksiani kauhaillen ja siinä ohessa radion sävelten mukana tanssahdellen sama kappale helähti kuuluville ja nyt kuulin senkin, kuka sitä lauloi.

Sehän olikin tuiki tuttu, oman kaupungin kasvatti Heikki Koskelo.

Kuinkas minä nyt häntä en ollut tunnistanut?

Mutta jotain siinä laulussa oli, jotain, joka osui tiettyyn kohtaan, upposi ja ravisutti. Musiikillahan on tunnetusti niin valtava voima, että se rikkoo kaikki kielimuurit ja ylittää ymmärryksenkin rajat.

Se on kosmoksen sanatonta kieltä, ihmeellistä puhetta, jota vain sydän ymmärtää.

Ja jokaiselle se puhuu eri tavalla.

TAPPISTA MIKÄ TAPPISTA

On se tappista joskus. Kirjoittaminen. Pihlasta kertova kolmas tekele meinaa nimittäin jäädäkin sellaiseksi, tekeleeksi, se tyssäsi tuosta noin vaan ja junnaa nyt paikoillaan. En saa siihen otetta, on kuin pehmeätä hiekkadyynirinnettä yrittäisi nousta; kun otat askeleen, liu'ut kaksi takaisin. Ja sehän jos mikä ketuttaa, turhauttaa ja imee kuiviin.

Oli ihan pakko värkätä välillä muutakin ja kun olin jo tovin joutunut tekemisiin nettirakkautta sivuavien artikkeleiden, yhteisö- ja lehtikirjoittelujen ynnä elävässä elämässäkin sattuneiden tapausten kanssa, paneuduin asiaan. Ihan kokeeksi vain. Uteliaisuuttani. Ja olihan se kiehtovaakin, tavallaan... 

Eläydyin kuvitelmiini ja kuinka ollakaan, ne sieppasivat minut mukaansa, laittoivat näppäimistön laulamaan. Ja niin syntyi eräänlainen proosarunoelma, ehkä hieman turhan hieno nimitys näin omalle tuotokselle, mutta jokin sellainen se on, proosan ja runon sekasikiö. En tiedä, pääseekö se koskaan julkisuuteen, mutta tyytyväinen olen - jotain sentään sain aikaan; ei se sanojen juoksu mihinkään olekaan tyrehtynyt, aihe vain taitaa olla syypää siihen, että jokin juttu jää polkemaan paikalleen. Tosin itsekritiikkikin on aika tiukka portti tekstin kululle.

Mutta nyt voinen taas iskeä sen vanhan tarinan kimppuun uudelleen, ehkä se nyt levättyään hyväksyy minut,  imaisee sisäänsä ja pääsen lopettamaan nuoruusajan muistelut. 
Viimeisin ns. elämänjuonikirjakin olisi jo melkein valmis, mutta en voi julkaista sitä ennen tätä meneillään olevaa tekelettä, jukuroivaa. Joten katotaan ny...

TEKEMISTÄ

Päiväkodissa mummille ja ukille esitellään leikkipaikat, samoin päiväunien viettopaikat. Ennen niitä ei oltu nähtykään, joten tottahan toki kamera naksahtelee tiuhaan tahtiin. Sen jälkeen robottikävellään kahvilaan limsoille ja suklaamuffinsseille. Taiviksen sisällä leikitään nukkekodilla (pois ei millään maltettaisi lähteä), sitten kiipeillään ja liukastellaan tovi ulkona (sieltäkään ei sitten millään poistuttaisi...) ja vihdoin päästään kaupan kautta kotiin, jossa pelataan enon tultua Wiitä, syödään ja jännätään prinsessa Blairin puolesta. Eno lähtee kotiinsa ja iltapesun jälkeen asetutaan yöpuulle.

Saapasjalkakissa Tennispalatsissa. Popcornia ja limsaa, 3D-lasit nenälle ja hurjavauhtinen leffa alkaa. Vessa oli varattu, perimmäinen, jonne Pinja halusi. Tai ainakin siltä näytti. Pinja kurkkasi oven alitse ja ryömi sen alta haluamaansa koppiin. Hampurilaiset ja juomat. Kotiin tasajalkaa hypellen, mummikin tietenkin joukon jatkona.

SE VIRTA KUN PULPPUSI VAIN

Se pulppusi syvältä, 

jostain sydämen tienoilta. 

Lämmin, kuulaasti säteilevä virta. 

Lempeästi, hoivaten, hyväksyen. 

Pyysin siunausta tulevaisuudelle, 

sijaa mahdollisuudelle, 

tilaa onnelle… 

Viileä henkäys sipaisi kättäni, 

silitti rukoukseen painunutta päätäni, 

huojensi ahdistustani. 

Sydämeni oli täysi – 

sinne ei mahtunut mitään muuta.

Se virta kun pulppusi vain… 

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."