TANSSIVA PAMPULA

”Voiko milloinkaan kumpikaan toista rakastaa…” kuului retroradiosta ja mummelihan pisti paksun leitin tanssit pystyyn. Miten sulavasti hän liikkuikaan, taiteili takkahuoneen muovimatolla lennokkaasti, taivutteli ranteitaan ja nilkkojaan… Lintupeilistä hän näki koko koomisuuden täyttymyksen, mutta se ei haitannut. Pampula mikä pampula...

Nyt saan ja voin jo tehdä mitä ikinä haluan, keneltäkään ei tarvitse kinuta lupaa… Oi, tanssi olisi ollut minun elämäni, ellei jokin muu olisi ehtinyt siihen eteen, hän huokaisi. Ja kun ”ympyrä ympyrän sulkee” kiiri ilmoille, tarttui mummeli topakasti ukkelinsa käsivarsiin ja kehojen tanakka tanssi oli ehdoton saunan jälkeinen sykemittari.

ETTÄKÖ MUKA NÄLÄKÄ?

Kylläpä Merja Kyllönen kirjoitti tässä muuanna päivänä napakasti päättäjien naureskeluista, että köyhyyttäkö muka olisi. Olen jo kauan pupattanut siitä, etteivät ne siellä pääkallonpaikalla älyä, että ihan oikeasti jollakin voi olla nälkä tai että yleensäkään meillä Suomessa, hyvinvointivaltiossa, saattaisi olla todellista puutetta ja kurjuutta yhä vain! Leipäjonotkaan heille eivät sitä paljasta. Tai sitten siitä ei vain välitetä; omat jauhothan ovat nyt hyvin pussissa, ehjässäkin kenties...

Erityisesti minuun koskee nähdä vanhan ihmisen kärsimystä. Haluaisin joskus suorastaan huutaa, eläimellisesti, on se niin epäoikeudenmukaista. Monet heistä (vielä on jäljellä niitäkin, joita sota on haavoittanut niin fyysisesti kuin henkisestikin) voivat elää millaisissa oloissa tahansa, eikä siitä sen suuremmin tunnuta piittaavan.

Millaisen mallin me nuorille näin annammekaan!

Se on häpeä! Vanhus on tottunut elämään valittamatta, almuja anelematta, itselleen mitään pyytämättä. Ei hän härskisti ota vain sitä, mikä hänelle kuuluisi, kuten nykyisin on tapana tehdä. Mutta eikö meidän velvollisuutemme olisi huolehtia, että jokainen voisi elää loppuun asti hyvää elämää, voisi lähteä täältä ajasta rauhallisin, tyytyväisin mielin? Tuntea eläneensä täyden elämän? Enkä tässä puhu enää nälästä, puhun myös henkisestä kurjuudesta. Ehkä ne iäkkäiden itsemurhatkin vähenisivät, jos heistä kaikin puolin pidettäisiin huolta, epätoivohan niihin ajaa. Yksinäisyys ja toivottomuus.

Joissakin tapauksissa vanhuksille tuodaan kyllä ruoka kotiin, mutta välttämättä ei huolehdita kuitenkaan sitten siitä, sopiiko se rajoitettuun ruokavalioon: diabetes-ihmiselle saatetaan kantaa sokerisia jälkiruokia monista huomautuksista huolimatta, munuaispotilaalle työnnetään evästä, joka sisältää paljon proteiinia yms. (Tässä törmätään taas siihen välinpitämättömyyteen, piittaamattomuuteen!) Käydään joskus kyllä myös siivoamassa, mutta sitten hänet jätetään yksin - saapahan olla omassa kodissaan, kaikessa rauhassa, hurskastellaan! Rauhassapa hyvinkin, kun ei kukaan ole antamassa hänen korviensa kuultavaksi ääntä, kukaan ei ole kuulemassa hänen omia mietteitään, muistojaan, pelkojaan, ahdistuksiaan. Hatarastikin yksin pärjäävä jätetään todella yksin. SÄÄSTETÄÄN! Oi, miksi niitä pieniä yhteisöasuntoja ei tehdä? Miksi esim. vanhainkoteja lakkautetaan? Miksimiksimiksi?

Ymmärrän hyvin, miltä tuntuu kuunnella niitä naureskeluja ja mitätöintejä. Uskomatonta! Mutta ei kai me mitään edistystä saada aikaan, jos sellaiset vähättelijät ovat päättämässä. Kyllä mullakin sappi kiehuisi.

Jottae pitäsi tehä!

Hyvä Merja että kirjoitit siitä. Että kansakin tietää.

Enemmän vain sinun kaltaisiasi sinne elimiin! Puoluerajoista piittaamatta, kuhan on ihminen, joka puhuu oikeista asioista eikä hymistele eikä notkistele.

YSTÄVIÄ JA SANKAREITA

- Missähän ne mun kenkäni ovat? kysyi Peppi mummilta.

- Missähän ne mun? toisti Pinja-kaiku.

- Siellähän ne pesuhuoneen lattialla ovat kuivumassa, mummi vastasi.

– Siis saunan pesuhuoneessa, hän lisäsi nähdessään pienen epäröinnin tyttöjen kasvoilla.

Kohta kuului innokasta puheenpälätystä, huudahduksia ja kolinaa. Uteliaana mummi kurkisti ovelta. Molemmat lapset olivat riisuneet kaikki vaatteensa ja ilmoittivat menevänsä saunaan.

- Mutta sehän on kylmä, miten te nyt sinne... ei siellä tarkene, mummi hölmistyi.

- Ei se haittaa, Peppi totesi ja tietenkin Pinja toisti samat sanat, hänhän toimi pikkuisena marakattina isonsiskon jokaiselle toimelle, sanalle ja eleelle.

No, katotaan nyt, mitä ne oikein aikovat, eihän tässä ihan kaikkea voi kieltääkään, kovin ikäväksi se mummulan meno muuttuisi, mummi tuumi ja jäi takkahuoneeseen vahtiin.

Pian Peppi harjasi tarmokkaasti juuriharjalla pesuhuoneen lattiaa ja Pinja hankasi mummin selänpesuharjalla välillä jalkojaan ja välillä lattiaa. Mummin kauhistelut ohitettiin sulavasti eikä tämä voinut muuta kuin huokaista. Kai ne kaikki oli tuon jälkeen onneksi puhdistettavissa, niin tytöt kuin selkäharjakin…

Riemukas laulunhyrinä vain kiiri ilmassa, väliin istuttiin harjaamisen lomassa lattiallakin työn vieressä, kun koko aikaa ei kyyköttääkään jaksettu.

- Me autetaan sua, mummi, kuului touhun lomasta ja kiitollisena mummi lupasikin ottaa yhteyttä noin tarmokkaisiin apulaisiin heti, jahka suursiivouksen aika koittaisi.

- Sä oot mun hyvä ystävä, uskoi Peppi illalla saunassa mummille tämän hyöriessä lasten vannojen ympärillä.

- Sä oot munkin, kaiku kertasi vieressä.

- Oi, onpa ihanaa, mummi hymyili ja lisäsi ystävilleen lämmintä vettä.

- Tekin olette minulle oikein hyviä ja rakkaita ystäviä.

- Niin, kun ystävä auttaa hädässä, Peppi lisäsi.

- Mä rakastan sua, kuului sitten kahdesta suusta melkein, no, melkein samanaikaisesti.

Kieku ja Kaiku, mummi hymähti mielessään ja tuikkasi suukon rakkailleen tunnustukseen vastatessaan.

Ukki naureskeli illan kähnässä mummille, että hänelle Peppi oli sanonut edellisellä saunareissulla, että sä olet mun sankarini, kun sankarithan aina auttavat muita...

HIIHTORETKEILYÄ JA LUMIUKKOILUA

Ennen pääsiäistä oli Peppi soittanut ukille, mentäisiinkö sitten lomalla hiihtoretkelle. Pikku Kakkosessakin oli kuulemma joku tyttö mennyt ukin kanssa.

- Tietysti, ilahtui ukki, hiihtämiseen itse jo pikkupoikana hurahtanut. - Otetaanko evästäkin mukaan?

- Joo! kaikui kaiuttimesta riemastunut ääni.

- Meillä on retkireppu astioineen ihan sitä varten, jatkoi ukki. – Minäpä laitan sinun suksesi kuntoon.

Taustalta kuului myös Pinjan ääni, hänkin mainitsi jotain retkestä. Mummi puuttui asiaan. – Me voidaan sitten Pinjan kanssa tulla kävelemällä ja paistetaan perillä makkaroitakin, hän ehdotti.

Kaiuttimesta kuului ilahtunut pieni ääni ja hyvän mielen vallassa lopeteltiin puhelu.

Pääsiäisenä sitten mentiin kahdella autolla junalta lomalaisia hakemaan, lastenistuimet oli ukki vuokrannut MLL:stä eikä takapenkille niiden lisäksi enää muuta mahtunut, joten yksi kulkuneuvo ei riittäisi. Aseman parkkipaikat olivat täysin miehitetyt eikä mummi löytänyt pysäköintipaikkaa, joten hän ei voinut astua ulos autosta. Onneksi ukki oli ujuttanut omansa johonkin ja hän voi jalkautua.

Ennen pääsiäistä oli ollut ihanan aurinkoisia ilmoja, nyt oli yhtä öllötystä vaan, mutta silti lapset halusivat heti mennä autosta suoraan takapihalle lumen riemuihin. Ukki oli polkenut sinne valmiiksi reittejä, joita pitkin voi risteillä pitkin ja poikin.

Etupiha oli jäinen ja varoitteluista huolimatta molemmat tytöt pätkähtivät pitkäkseen jo muutaman askeleen päässä autosta, no, onneksi ei isompia sattunut (ukki vain taisi saada osakseen lautasen kokoisia silmäyksiä ja outoa jupinaa mummin suunnalta, hiekasta siinä mainittiin ja siitä, MIKSI sitä ei ollut enempää) ja hetken voitiin kokeilla lumileikkejä. Pepin kenkä jäi kohta hankeen ja äiti kantaa riepotti hänet sisälle.

Kun koitti tarpeeksi hyvä päivä, käytiin heti aamusta mummin ja ukin kanssa mäessä. Siellä mummikin uskalsi Pinjan kanssa laskea pulkalla, vaikka ensin hirvittikin. Sitten hän kurvasi jo rattikelkallakin… Lasten uskalluksessa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Ukki keskittyi kuvaamaan ja tarvittaessa auttamaan. Peppi löysi männyn oksan ja se otettiin lähtiessä takakonttiin; eihän sitä koskaan tiennyt, mihin sitä tarvittaisiin!

Iltapäivällä sitten hankkiuduttiin innolla retkelle. Peppi sai sukset jalkaansa ja niillä hän kiersi takapihaa ukin avustamana (ja isin valokuvaamana). Äiti rakensi Pinjan kanssa lumiukkoa ja siihen Peppikin pian kiirehti. Mummi toi porkkanan ukon nenäksi ja punaisen kaulaliinan kurkun suojaksi.

Sitten mentiin metsän reunaan grillin luokse, mihin ukki ja ikkä (Pinjan mukaan) olivat virittäneet tulen.

- Sammuuko tuo? Voiko siitä tulla tulipalo? huolehti Peppi ja mummi vakuutti, että kyllä se sammuisi ja koska lunta oli kaikkialla, ei tuli pääsisi ympäristöön.

Tyttö tyytyi siihen ja niin keskityttiin makkaroihin ja muihin eväisiin, jotka mummi oli repussa tuonut. Nakerrettiin ruisleipää ja juotiin lämmintä kaakaota sekä pimmiä, pillimehua.

Kauan siinä ei pikkuväki jaksanut olla, sillä ihana ympärillä hohtava valkoinen aine houkutteli. Pian Peppi ilmestyi grillipaikalle lumiukon nenää pureskellen, se oli kuulemma tipahtanut…

Umpihankea ei kumpikaan lapsista voinut vastustaa ja kun toinen sinne upposi, koetti toinen avustaa ja neuvoa nousemisessa, mutta lopulta joku aikuinen kumminkin joutui kiiruhtamaan hätiin. Riemua riitti.

Mummi rakensi oman lumiukkonsa katsomaan taloon päin. Hiuksiksi hän taitteli Pepin leikkikentältä mukaansa haalimaa männyn oksaa, kauas näkyvät silmäripsetkin siitä sai. Ukki luovutti sille varastosta vielä oman punaisen lippalakkinsa. Sisälle palattua ukkoja piti välillä pyrähtää ikkunasta ihailemassa.

Kun tuli suvi, rupesi mummin lumiukon lippis valumaan päästä ja samalla tipahtelivat ukon hiuksetkin, mutta yhä vielä nytkin se sinnikkäästi tuijottaa taloon päin, tosin kovin laihtuneena ja täysin paljaana, sammunein silmin.

IKÄVÄ

Pikkuinen Peppi tuumasi mummin kanssa vessassa touhuttuaan: - Sä oot sitten kuollut, kun mä oon aikuinen.

- Miten niin? mummi äimistyi.

- No niin sä vain oot, tyttö pelkisti ja hipsutteli leikkeihinsä. Vähän ajan kuluttua hän tuli sängyllä koipiaan lepuuttavan mummin luo tiedustellen: - Voinks mä jäädä tänne asumaan? Suukko sipaisi ohimennen mummin poskea.

- Mahtaisikohan sulle tulla ikävä? mummi epäili lasta rutistaen.

- No mehän voidaan mennä kotiin heti kun tulee ikävä, mentäisiin junassa sun kanssa, mummi.

- Kysyhän vielä kuitenkin äidiltä ja iskältä, mummi toppuutteli.

Tyttö käpsäkehti olohuoneeseen, missä vanhemmat lueskelivat ja pikkusisko Pinja työnteli pajurattaissa köllivää nukkea, sille samalla unilaulua hyristen.

- Hei, mä jään ukin ja mummin lapseksi. Teistä tulee sitten täti ja setä, Peppi ilmoitti tomerasti ja palasi mummin luo. - Sano lintusuu, hän komensi ja puristi mummin suun ympäriltä. - Finfufuu, yritti mummi ja yhdessä kikatettiin. Pinjakin tassutteli osallistumaan leikkiin ja pian kolmikko pötkötteli voipuneena makuuhuoneen sängyllä.

Myöhemmin mummi kuuli, miten Peppi kertoi isälleen: - Silloin kun mä olin pieni, niin mummi oli mun äitini. Kun mä olin Helsingissä, niin mulla oli ikävä tänne kotiin…

Niin, mummilla on nyt vuorostaan ikävä…

ONKO SILLÄ VÄLIÄ, MITEN ELÄÄ?

Olen aina ollut kiintynyt työtovereihini, pitänyt heitä perheenjäseninäni peräti, viettiväthän he loppujen lopuksi kanssani arkipäivisin enemmän aikaa kuin oma perheeni, (joskus vapaa-aikoinakin oltiin yhdessä – matkustettiin, juhlittiin; vahvistettiin näin yhteishenkeä, joka olikin suurenmoinen) ja siksikin töistä pois joutuminen sairauden myötä järkytti maata jalkojen alla. Tuntui kuin helvetti olisi riuhtaissut minut kauas tutusta ympäristöstä ja erottanut siskoista ja veljistä.

Menetin heidät silloin kaikki yhdellä isolla paukauksella...

Ikävöiden seurailin toivuttuani heidän elämäänsä kaikenlaisten mutkien kautta, iloitsin heidän onnestaan ja surin menetyksiään, iloitsin ja suritsin, melkein kuin ennenkin. Kaipasin salaisesti heiltä jonkinlaista yhteydenottoa, mutta kun niitä ei juurikaan kuulunut, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jouduin kylmästi toteamaan, että työ ja elämä muutenkin on nykyään niin kiehuvaa, ettei entisiin työtovereihin enää kukaan jaksanut satsata. Se kirveli, mutta minkäs voit?

Olinhan päästänytkin työyhteisön hyvin lähelle, kenties liiankin... Niinpä minulla ei nyt ollutkaan jäljellä juuri mitään, kun päivien tavanomainen sisältö hävisi. Oli vain kipeä ylösnousu, odotuksiltaan tyhjä päivä, jota kahden lämpimän aterian loihtiminen ja huoneiden siivoileminen koetti sisällöllistää, telkkarin töllötys ja viimein katkonainen, painajaistäyteinen yö...

Vielä repalehtiessani työelämässä mukana ensimmäiset eläkkeelle päässeet työtoverit passed away. Se tuntui uskomattomalta, mahdottomalta käsittää, vaikka kuinka tiesinkin, että elämään kuului kaikki tällainenkin. Se vain ei ollut vielä koskettanut minua tarpeeksi läheltä. Suru oli syvä joka kerta, kun tieto tuli.

Sittemmin suru koskettikin jo ihan läheltä, kipeästi ja monta kertaa. Niin kipeästi, ettei kaikesta yli kompuroitukaan. Yritin kyllä, mutta voimani olivat valuneet ja siinä kompuroidessani sitten se viimeinen korsi taittuikin...

Kirjoittaminen rupesi vähitellen purkamaan möykkyjä, se auttoi, niin, sitten kun siihen pystyi keskittymään. Kyynelten vuo virtasi näppäimille, mutta kaiken läpikäyminen puhdisti ja virvoitti, vaikka välillä se nosti pintaan raivon, rakkauden ja pettymyksenkin pohjattomilta tuntuvat tunteet. Kirjoittaminen terapoi ja niin rakastuin tietokoneeseeni. Nyt kirjoittamisesta ei näytä loppua tulevankaan.

Vasta vähän aikaa sitten tultuani polttavan kipein sydämin kotiin nuoren kummipoikani hautajaisista, iski lehden sivulta jälleen silmiini erään entisen työkaverin kuolinilmoitus. Luotettava, iso ja vahva J oli menehtynyt nopeasti etenevään tautiin. J, jonka moikkausta olin jo ennättänyt kaivatakin aamukalpeilla kaupan käytävillä, joille aina aamusta kiirehdin, ettei tarvitsisi kohdata tuttujen loputonta, ylitsekäymätöntä virttä: Miten sinä voit?

Mutta että J? Ei voi olla totta! Ei saa olla!

Yöunethan siinä jälleen kerran kaikkosivat.

Heti perään sain tietää toisenkin pidetyn kollegan nostaneen verhoa ja poistuneen lopullisesti...

Käpristyin, kurtistuin, olin murunen vain...
Mieleeni nousi väkisinkin kysymys, oliko sillä mitään väliä, miten eli. Saneliko joku tuolla ulkopuolella, missä järjestyksessä täältä lähdetään? Oletko sinä parempi, jos saat jäädä? Missä mielessä parempi? Vai otetaanko sittenkin parhaat ensin? Siksikö minuakaan ei huolittu?

Hiljaisesti, omassa mielessäni, siellä kaikkein sisimmässä, elää kuitenkin sitkeä usko, että itsehän me nuo kaikki tapahtumat syntymän alkusuunnitelmiin ujutetaan eli oikeastaan minkään ei pitäisi tulla oman Itsen tietämättä...

No, sekoileva, harppova, asiasta toiseen ryntäilevä - sellainenhan tästä jutusta taas kerran tuli, mutta nämä nyt olivat ajatuksissani päällimmäisinä, joten levätkööt rauhassa; eivätpähän ahdista minua enää!

Että hälläkö väliä, miten elää? Oliko se niin?

HOUSUT PUTTOO, HOUSUT PUTTOO…

Seuraavaksi marmatusta, valitusta ja katkerointia. Provosointiakin...

Ennen oli mukava köllähtää yöjunan pikkuiseen kopperoon, kuunnella kiskojen tuudittavaa kolketta ja sen salaperäistä, kiihtyvää kuisketta housut puttoo, housut puttoo, uinahtaa sen turvalliseen ääneen ja herätä aamulla virkeänä oiki ajoissa ja ehtiä mihin tahansa oli menossakaan. Miten kätevää siirtyä paikasta toiseen ihan vain nukkumalla!

Nyt on kiskouduttava aamulla ylös älyttömän aikaisin, jos mielii puolen päivän maissa pääkaupunkiin ja vielä älyttömämpääkin aiemmin, jos sinne ennen puoltapäivää halajaa - silti myöhästyy kaikesta. Pitää matkata perille siis edellisenä iltana jo, nukkua kallis yö hotellissa, mikäli ei sukua ole lähistöllä ja sitten kyllä ehtii. Mutta mukavuus siitä on kaukana. Varsinkin kun ajattelee niitä, jotka Kajaanin ympäristökunnista lähtevät - tai sinne palaavat...

VR siinä kuulemma tarjoaa asiakkailleen parempaa palvelua... Miksi sitten ainakaan tästä asiakkaasta ei tunnu siltä? Kainuun raukoilta rajoilta ei enää pääsekään mutkattomasti eikä mukavan rauhallisesti köröttelemään, lukemaan rauhassa itsensä uniseksi ja uinahtamaan junan tarinointiin. Romanttinen köllöttely on historiaa. Eivät ne uudet vaunut samaan pysty, köllötykseen nimittäin, kun ne istumiseen on tarkoitettu. Muutaman tunnin nopeudesta nipistäminen ei mukavuutta korvaa.

Käytettäisiinhän me kyllä tietysti sitä lentokonetta, ja sehän se toosi sukkela olisikin, mutta se hinta, se hinta... Pitkään aikaan ei Finnairkaan ole tarjonnut niitä vähän alle satasen maksavia kädenojennuksiaan, joihin kyllä hanakasti tartuttiin silloin kun niihin mahdollisuus annettiin. Ja eikös sekin ole nyt harventanut vuorojaan? Toinen lentoyhtiö mainostaa kyllä halpuuttaan, mutta kun lippua ryhtyy tosissaan hankkimaan, hintahaitari venyykin ylöspäin ja lisämaksuja pullahtaa ja pullahtaa. En sitten ihan oikeasti tiedä, paljonko lento Kajaanista Helsinkiin tällä yhtiöllä maksaisi, koska olen vain koemielessä aloitellut sitä lipun hankintaa. Voihan olla, että olen väärässä. Se olisikin sitten mukava yllätys.

Tulee väkiselläkin mieleen, että nämä takapajulat (?) halutaankin tyhjentää. Muuttakoot asukkaat etelän maalikyliin, niin jopa joutuut joka paikkaan! Jo joutuu armas aika...

Miksihän se VR ei usko itse käyttäjiä? Väittää vain muka matkustajien lisääntyneen uuden systeemin myötä. Saattaahan se siltä näyttääkin, kun pannaan näyttämään! Mutta miksei se voi antaa edes yhteyttä Ouluun vaikka vain yhden makuuvaunun verran, liittää vain jatkoksi iltajunan hännille? Kokeiluluontoisesti edes? Armosta? Että reissaaja saisi rauhassa kellahtaa jo lähtiessä pitkäkseen tarvitsematta Oulussa keskiyöhön odottaa. Ei jummarra, ei jummarra…

Mieleen pyrähtää jopa epäilys, että kaikki asioista päättävät elimet eivät yksinkertaisesti vain ÄLYÄ, mitä tekevät. Vai lieköön niille kamalan tärkeää saada näyttää mahtinsa, osoittaa, kuka käskee ja mitä? Kun kerran ehdin jo sanoa näin, niin näin myös tapahtukoon! Päällikkö on puhunut! UGH. Hehän eivät itse ilmeisesti tarvitse kyseistä palvelua, joten hälläkö väliä? Ovat tainneet kaikki asua siellä mukavissa lököolosuhteissa alun perinkin, syntymäparkaisusta lähtien. Tai sitten joku muu maksaa lennähtelyt, tuskinpa he suosiolla junaan lähtevät puolta päivää reissaamaan. Kun eivät siihen ole tottuneet. Eikä tarvetta ole ilmennyt.

Mitä merkitystä sillä on, jos yhteys on jonkin verran nopeutunut, mutta mukavuus ja tarkoituksenmukaisuus kärsinyt? Eikö kuitenkin pitäisi yrittää miellyttää kuluttajia? Varsinkin, kun ajattelee, että kyseessä on nimenomaan Valtion Rautatiet, niin herää kysymys, miksei se palvele omiaan?

Ovatko ne etelän hetelmät niin paljon arvokkaampia kuin villin pohjoisen karut ja tuulten huuhtomat korpimarjat? Sillä eteläänhän kyllä kaikenlaisia mahdollisuuksia suolletaan. Tarpeettomiakin tästä vinkkelistä katsottuna.

Ja ne nykyiset pikakiitäjätkin piti tilata pohjoisen talvioloista mitään tietämättömästä maasta, niin että niitä hyytymisiä ynnä kaikenlaista muuta häikkää sattuu ja tapahtuu! O´oo, sanon lapsenlapseni tavoin. Vielä sekin! Eivät ne ennen niin usein junat myöhästelleet eivätkä kesken matkan hyytyneet. Oi niitä aikoja...

Oi oi, vitsit sentään - nyt uutisoitiin, että Kainuussa ruvetaan tekemään yövaunuja! Värkkejä, joita täällä itse ei pystytä käyttämään!

No, työtähän se tuo, hyvä puoli sinänsä.

Notta niin se moalima vaen pyörii ja pyörähtellöö...

UNIPESÄ

Havahdun pesässä, lämpöisessä, tiukassa leukaa myöten sullotun peiton sisälle rakennetussa kotelossa. En liiku, etten rikkoisi ympärilleni kehinyttä ilmahyytelöä.

Olin illalla hieronut rintaani Vickiä, tiputellut suuhuni auringonhattu-uutetta ja suihkuttanut nenääni Nasolinia. Sitten vain sukat jalkaan ja peitto tarkasti kaulaan asti.

Keho lämpiää vähitellen ja vaivun uneen. Saan seikkailla lähes neljän tunnin ajan rinnakkaismaailmassa, kunnes taas tiedostan ympäristöni.

Oloni on hyvä. En yski, en ole yskinyt koko yönä. Jatkan vielä unipakinassa ja ajatukseni harovat raukeasti, että tämä minun on kirjoitettava ylös. Upea kokemus, huikeasti nappiin osuvat sanat pyörähtelevät aivoissani.

Elän pakinan loppuun ja nousen. Mutta kun kone on herännyt, on tarinakin mennyt. Sen äsken niin sujuvina soljuvat sanat eivät suostukaan näppäiltävikseni, se on palannut omaan elinympäristöönsä, sinne, minne se kuuluukin.

Ehkä sitä ei sovikaan siirtää tänne. Jospa se varsinainen, oikea ja värikäs elämä odottaakin vasta tuolla esiripun takana? Sinne pääsee aluksi vain öisin, kunnes verho heilahtaa viimeisen kerran kiinni ja siirrytään elämään sitä tarinaa kokoaikaisesti.

Ehkä? Miksi ne rajan taakse menneet rakkaat muuten yleensä vain unissa näyttäytyisivät?