Facebookiin oli lapselle perustettu voimaa antava tukiryhmä, jossa on tätä nykyä noin 450 jäsentä. Heidän myötätuntonsa ja toivoa ylläpitävät kirjoituksensa kannattelivat perhettä suurenmoisella tavalla viimeiseen hetkeen saakka, ja sen jälkeinen lohdutusten rauhallinen virta valuu yhä...
Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...
Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...
"T....
Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.
Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin.
Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan.
Rakkain halauksin..."
Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.
Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin.
Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan.
Rakkain halauksin..."
6 kommenttia:
Nämä ovat niin kipeitä ja vaikeita asioita, ettei niille aina löydy itkua, sanoista puhumattakaan. Nätisti kirjoitit asiasta, kiitoksia Sylviira. Emme aina ymmärrä miksi käy näin? Viikatteen eräs kappale soi mielessäni, johon törmäsin facebookissa kun miniäni oli sen sinne laittanut..
Niin, joskus se itku ei vain tule, se tukehtuu jonnekin kurkun seutuville tai jähmettyy rintaan kasvavaksi, pakottavaksi möykyksi, jonka räjähtämistä vain odottaa kuin sivustakatsoja. Että koska se tapahtuu. Miksi näin käy, sen ymmärtäminen on mahdotonta.
Osanotto heille, sureville. Olen kokenut saman ja tuska tyttäreni takia oli kova oman surun lisäksi. Tapaus vain oli erilainen, tapaturmainen ja äkillinen, mutta suru oli kamala ja yhä vielä, muutaman vuoden jälkeen nostaa kyyneleet silinn kun sitä ajattelee.
Sairauden kanssa kamppaillessa ainakin jotenkin alitajunnassaan saa valmistautua mahdolliseen menetykseen, mutta tapaturma iskee kuin salama ja sen aiheuttama kauheus on kohdattava hetkessä, järisyttävällä tavalla.
Otan osaa perheesi suruun, mummeli! <3
Surullista :( :( :( Lämmin osanotto heille.
<3
Lähetä kommentti