Kertokaa sille järvelle,
joka sinisin lainein siellä kotona
helmeilee,
että minulla on ikävä.
Kertokaa niille rannan koivuille,
jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,
että kaipaan niiden huminoita.
Ja kertokaa vielä sille karhullekin,
joka porskuttelee järven yli,
että uneksin siitä.
Nuo kaikki muistot
värisevät sisälläni yhä.
Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat
minua palaamaan.
Palaamaan kotiin,
unohtamaan ja hyväksymään
sekä heittäytymään ihanan Kainuuni
rakastaville käsivarsille.
Niin, minulla on ikävä.
2 kommenttia:
Hei Sylviira,
hän, joka ei milloinkaan ole joutunut hylkäämään kotiseutuaan, ei voi
ymmärtää tuota ihmeellistä, selittämätöntä kaipuuta.
Itselläni se iskee keväisin ja jouluisin kuin sairauskohtaus - siitäkin
huolimatta, että olen ollut viisikymmentä vuotta poissa sieltä.
Menetkö käymään Kokkoniemellä kesällä? Ehkäpä se olisi ainakin kuin
laastari pahimpaan haavaan ...
Terveisin AZ
AZ, en mennyt, siihen en pysty kai enää milloinkaan. Sattuu niin kovasti kun ajattelenkin koko paikkaa. Tässäkin asiassa olen kai epänormaali, kun tunnen näin vahvasti. Tunteet määräävät elämääni.
Lähetä kommentti