RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku

Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta

Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.

Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.

Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa

Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos!