maanantai 31. lokakuuta 2022

TRAUMA

Taas öinen töllö auki - ehkä sieltä jotain jo näkyisi, jotain, mi saisi unohtamaan ja sammuttamaan… Unohtamaan ne kaukaiset näyt, riipaisevat tunnot, armottomat iskut… Sammuttamaan liekehtivän sydämen pelottavan roihun - helvetillisen, kiirastulimaisen. Tulen, joka ei salli nukahtaa. Vielä kuitenkin tuolla, lähes kokonaan karrelle palaneen, hiilenä savuavan sydämen äärimmäisessä reunassa sinnittelee hauras, harvakseen sykkivä pala. Pikkiriikkinen, mutta lähes särötön. Kovin kauan se on säästynytkin. Kovin kauan se on jaksanutkin ravistaa lähelle tunkevaa vainoojan verkkoa. Miten pitkään vielä muistot jaksavat vainota? Miten kauan puhdas sydänsiru pystyy niitä hätistämään? Ei kovin kauan enää, niin uskon - ei mikään pysty lopullisesti pitämään loitolla piinaajaa, tuhon enkeliä, kuoleman sanansaattajaa. Tänä aamuna vielä heräsin. Miten lie huomenna? Joko silloin on se viimeisinkin siru luovuttanut ja antautunut tulelle? Joko silloin viimeinkin olen purteni nostanut ja päässyt pakoon? Karannut ikuiseen rauhaan? Rauhaan, josta ei tarvitse herätä.

7 kommenttia:

mummeli kirjoitti...

Kirjoittelusi on aika surullista luettavaa, melkein tulee omakin sydän rikkinäiseksi kun ajattelee kirjoittamiasi asioita taaksepäin mennessä elämää. Parempi olisi katsoa eteenpäin ja nähdä siellä valonpilkahduksia.

mummeli kirjoitti...

anteeksi kun kirjoitin noin kuin kirjoitin. muistan tuon ajan kun tuo trauma sinulle tuli ja siitä blogissasi kerroit. Se tuntui silloin niin väärältä ja sitähän se oli ja on yhä. Silloin sinulla oli nuo ihanat pienet lapsenlapset ilonasi. Paljon on vettä virrannut näiden vuosien aikaan, toivottavasti seuraava 10 vuotta tuo uuden ilon elämääsi.

Sylviira kirjoitti...

Olen pahoillani. Kymmenen vuoden takainen trauma ei anna minun nukahtaa uudelleen öisin, sillä vaikka kuinka koetan ajatella mukavia asioita tai keskittyä pelkkään hengitykseni kuuntelemiseen, jostakin luikertelee taas jokin ahdistava muisto, ja siitä päästäkseni en ole löytänyt muuta keinoa kuin nousta ja katsoa telkkarista jotain, mitä tahansa, kunhan se vie ajatukset muuhun. Onneksi olen tallentanut ohjelmia, joten katson niitä, kunnes silmät väkiselläkin painuvat kiinni. Jos eivät painu, valvon seuraavaan iltaan asti ja silloin ehkä uni taas ottaa mukaansa.
Koko ajan olen koettanut katsoa eteenpäin ja löytää niitä valonpilkahduksia, mutta minkäs teet, kun et löydä niitä kuin hetkittäin! Sivusta on helppo ohjastaa, mitä pitäisi ja mitä ei pidä. Kukaan ei silti pysty auttamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kurkkasin pitkästä aikaa blogiisi. Kunpa se olisikin niin helppoa
katsoa toivekkaana tulevaisuuteen! Kaipa sen olisi älynnyt jo
aikoja sitten itsekin, jos se niin olisi. Sen olen oppinut, että en
tyrkytä neuvojani, mieluummin yritän kuuntelemisen avulla auttaa
toista, jos hän haluaa. Ja ne ns. tsemppaamiset arsyttävät minua
niin, että lähetän ne hushemmettiin samoin kuin tsemppaajan itsekin!

Sylviira kirjoitti...

Kuuntelemisen taito on hieno taito. Jaksaa kuunnella, kun toinen aina uudestaan ja uudestaan kertaa tuskaansa. Mutta ehkä tuska käy vähitellen helpommaksi kantaa, kun kertoja kuulee/näkee oman äänensä/tekstinsä toistavan tapahtuneet - ne ikään kuin vahvistavat ja helpottavat ymmärrystä siitä, ettei siihen piinaan tarvitse enää palata.

Anonyymi kirjoitti...

Tämän aamuisesta kommentistani jäi hötäkässä puumerkkini
pois, mutta luulen sinun tunnistaneen, kuka on tekstin takana.
Ajattelen usein sinua - lämmöllä. AZ

Sylviira kirjoitti...

Minäkin olen ajatellut sinua usein, AZ, olen miettinyt, onko jotain tapahtunut, kun sinusta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Ja kyllä, tunnistin. :)

LUETUIMMAT